Voisinpa kutsua häntä oikeastaan idolikseni. Maailmanmatkaaja Jorma Karhumaa on viettänyt reissun päällä yhteensä kolme vuotta, viisi kuukautta ja kymmenen päivää. Hän on lentänyt 690 reittilentoa ja nähnyt syksyllä kaikki maailman 196 itsenäistä valtiota. 60 epäitsenäistä valtiota unohtamatta. Hän on jopa kaikki mielikuvitukseni rajat ylittävä mies!
Kesäkuussa 2012 Fidzin Nadin lentokentällä jokin kiinnitti huomioni. Istuessani jo hieman rupsahtaneen kahvilan pöytään sivuttaisen näkökenttäni valtasi huomiota herättävän punainen reppu, täynnä eri maiden merkkejä – Suomi Finland mukaan lukien. Repun omistavan reissumiehen aksentti oli Oulusta, mistä omatkin juureni ovat puolittain lähtöisin. Aloimme rupatella, ja pian selvisi, että herra Jorma Karhumaalla oli käymättä maailman itsenäisistä valtioista enää yhdeksän. Aloittavana maailmanmatkaajana olin kuhista ihailusta enkä ollut uskoa kuulemaani. Sain Jormalta A4-dokumentin hänen matkoistaan ja olen säilyttänyt sitä visusti. Nyt soitin Jormalle jälkeen parin vuoden ja pohjoisen matkalle suunnatessani menin hänelle kylään. Tarinaa kun riitti, vierailu venyi viisituntiseksi! Tässä aarteita, eli Jorman kertomaa.
Jorma Karhumaa on matkustanut maailman kaikki itsenäiset valtiot, kun tämän harvinaisen saavutuksen viimeistelee Laos pian tänä syksynä. Seitsemänkymppinen Jorma aloitti järjestelmällisen matkanteon sanojensa mukaan vuonna 1982, mutta koko maailman hän otti tavoitteeksi kiertää vasta suhteellisen myöhään, 2001. Jorma oli muiden tuttujen reissumiesten kanssa kiertämässä Afrikkaa. Siinä kun mantereen maita tuli käytyä yksi toisensa perään – yhteensä 14 – ja auringonpimennys koettiin Sambiassa, valottui ajatus kuinka helppoa homma oikeastaan onkaan. Kyllä koko maailman voi kiertää. Mama Afrikan jälkeen alkoivatkin innokkaat matkamiehet kimpassa järjestelmällisesti suunnittelemaan, minne mennään seuraavaksi ja sitä seuraavaksi. Välillä joku jäänyt matkalta pois, välillä joltain loppuivat rahat, mutta Jorman passi on pysynyt kovassa kulutuksessa, hammasharjat vaihtuneet ja joihinkin kohteisiin on palattu myös uudemman kerran. Muun muassa ihanalla Fidzillä, jossa tapasimme, mies on käynyt kolmesti. Tai jos on huono ilma ja jotain ei pääsekään näkemään, pitää ehdottomasti palata. Näin esimerkiksi Himalajan vuoristoon.
Sarvikuonon kohtaamiskurssi, ryhävalaan suihku – mutta vaarallisin kokemus Kanaria
Kysyessäni ikimuistoisinta matkakokemusta Jorma kertoo sen musiikin säestämänä. C-kasetti napsahtaa pesään, ja nauhalta alkaa soida muinainen kiinalainen, Tang-dynastian aikainen musiikki. Vuonna 1999 Jorma lähti kulkemaan Silkkitietä yhdessä tyttärensä kanssa ja Xi’anissa he kokivat elämänsä parhaan konsertin 600–900-luvun laulujen hyväillessä korvia. Jorma tunnisti niistä yhtä vaille kaikki. Tämä mies tietämyksineen on legenda eläessään.
Vaikka Jorma kertoo jännittäviä seikkailuja, mies sanoo pelänneensä ainoastaan Kanariansaarilla: ”Se on ainut paikka, jossa minut on ryöstetty ja heti. Muut reissaavat kaverit eivät uskalla sinne mennä.” Minusta tämä tuntuu hassulta, ja mietin että herättääkö Jorman leppoisa mutta kunnioitettava olemus sen, ettei vaarallisia hetkiä reissuilla ole liiemmin sattunut – hänen omien tunnelmiensa mukaan. Minun sydän olisi kyllä pamppaillut, jos olisin ollut sotaa tikittävässä Kongossa lähdössä vaikka sitten yksityiskoneella pois. Olisin huokaissut helpotuksesta, kun viime hetken suunnitelmien muutos ja tieto suurlähetystöltä Somalian turvallisuustilanteesta olisi tullut: ”Kun menette sinne, todennäköisesti teidät ammutaan siellä heti.” Jorma kuitenkin osaa ottaa huumorilla myös lennon museokuntoisella rahtikoneella, jossa istuimet pyörivät: ”Lentäessämme Somaliasta Djiboutiin ihmettelin kavereille: kattokaa tuommonen romu laskee tuohon kentälle, miten tuommoinen voi pysyä ilmassa. Tarkastaja tuli sitten paikalle ja sanoi että menkää jo, se on teiän kone.” Afrikkalaisia lentoyhtiöitä on koettu 36, kaikkinensa 138:sta eri maiden lentoyhtiöistä – aivan kaikki ovat pysyneet hienosti ilmassa!
Kerran kylmänviileä kaveri on saanut kylmän suihkun ryhävalaalta Alaskassa kuvatessaan aavalla merelle aivan vieressä uivan jätin silmää. Viisikymppiset vietettiin Nepalissa sarvikuonon kohtaamiskurssilla ja norsun selässä mainion kierto-oppaan Virtasen Pekan matkalla. Saddamin aikaisessa Irakissa turistit olivat sen verran harvinaisia vieraita, että rajaviranomaiset kantoivat teetä hopeatarjottimella – ja muutenkin tuntui, kun rikas mies ois ollut. Taloudellisen romahduksen vaihtokurssi antoi painavaa valuuttaa – 50 eurolla sai laukun täyteen seteleitä. Irak kuljettiin päästä päähän sillä rahalla, ja eurolla sai semmoisen 60 litraa polttoainetta.
Yksi tunti englantia takana
Jos Jorma Karhumaata on katsominen, rohkeus lähteä matkaan ei vaadi kielipäätä. Puhelias mies ei osaa kieliä, vaikka huomaan elekielen ja teatraalisten taitojen olevan kerrassaan mahtavat! Enkun tunti jäi kuitenkin kesken aikanaan ja kansakoulu riitti. Jorma armeijan leivissä on oma lukunsa. Sotilasarvoltaan Jorma on yliluutnantti ja ammattinsa hän teki armeijan kouluttajana. Onpa hän oululaisille tullut tutuksi myös portsarina Rattorilupin suussa. Lomat oli aina helppo järjestää matkoille, kun kalenterin tunsi semmoisen vuoden etukäteen.
Vapaus, veljeys ja tasa-arvo eivät ole aina maailmalla toteutuneet, ja armeijan kasvatti on saanut matkan päällä myös kuria ja käskytystä. Uudessa-Kaledoniassa, joka on Ranskan siirtomaa, luokkaerot ovat huomattavat vielä tänäkin päivänä. Vain ranskalaiset herrat saavat istua liinallisiin pöytiin – muu paikallinen valtaosaväestö mustat kanakit sekä Jorma kumppaneineen ja kaikki muut käskytettiin liinattomiin pöytiin. Puhtaat, valkoiset liinapöydät ja oikea sisäänkäynti ovat omistajille, kyhäelmät ja kinttupolut duunareille. Maailma ei ole tasa-arvoinen, taistelkaamme tätä vastaan.
Hieno, tiedostava mies
Jorman aatteellisuus ihastuttaa. Niin sanotussa toisessa kotimaassani Maltalla mies kävi vasta hiljattain 2013 – keväällä metsästysaikaan havainnoimassa, sillä maltalaiset ampuvat muuttolintumme: ”Syövät meidän pikkulinnut. Moni muukin maa. Kulttuuriero on niin hirviä, ranskalainen kun vaikka näkee linnun niin on heti, että miltähän tuo maistus ja mitehä tuon sais syötyä, ja suomalainen kattoo, että kaunis lintu ja laulaa hienosti.”
Päivittelemme kilvan roskaamista ja ylensyömistä, noita maailmankansojen piittaamattomia syntejä. Jorma kertoo Tuvalun, pienen Tyynenmeren saaren, olevan täynnä kaatopaikkoja: ”Kolapullo heitetään vaan olan yli. Ei siellä ole jätehuoltoa. Täyskuun nostama nousuvesi vie sitte kaikki roskat mukanaan ja Suomen kokoine lauttaha siellä kelluu Tyynellämerellä.” Itse koin jotain vastaavaa Meksikonlahdella ja tunnen herkkiksenä matkailun tuoman valtavan ilon seassa surua ja epätoivoa. Nauru on Jorman mukaan puolestaan täynnä pakolaisia: ”Sinne ne sysätään Australiasta. Isot valtiot eivät välitä pienistä.” Tietoisuuteni kasvaa ennätysnopeudella, Jorma on nähnyt niin paljon. Suurta ihmetystä hänelle tuottaa ihmisten ylenpalttiset ruokahalut. Laivassa mies on viettänyt 152 päivää ja 120 yötä ja huomauttaa, kuinka etenkin jenkkien – kirjaimellisesti – valtaamat Alaskan risteilyt vietetään notkuvien buffetpöytien ääressä. Sama Karibialla. Kukaan ei juuri katso nähtävyyksiä. Ne tulevat syömään. ”Kerran ootellessamme pääsyä Galapagossaarille – Galapagossaaret on hyvin suojeltu, saa ootella paljo, kun sinne pääsee määrätty luku kerrallaan – järjestettiin ylimääräinen välipala. No siihen meni jonon ensimmäiseks usalainen, vaappuva, parisataa kiloinen, nuorimies ja söi laivan matkustajille tarkoitetut kaikki 33 sämpylää samalla seisomalla. Kukkaan ei puhunut mitään. Kaikki vaan oli ihmeissään.” Jorma kertoo samalla kohtausta hupaisasti esittäen.
Jäätyään eläkkeelle Jorma pyysi vaimoaan silittämään kaikki entiset työpaitansa ja pakkasi nämä 19 paitaa mukaan Afrikan matkalleen. Palatessa oli yhdet vaatteet päällä, kaikki muu jätettiin taakse ja annettiin köyhille – tämä hyvä tapa kiertää opittuna kuopiolaiselta kaverilta. Näen silmissäni Jorman kuvaileman ilahtuneen afrikkalaismiehen. Yksi paidan saaneista oli ikäiseni kolmekymppinen malawilainen, jonka Jorma näki kyläpaikassa kaupan edessä laihana ja paidattomana, vain housut köydellä sidottuina että jalassa pysyivät. Jorma mallasi paidan koon että sopi, antoi paidan. Mies puki sen ja sitten hänelle piti näyttää, miten napit laitetaan. Hihat piti kääriä samalla tavalla – ja myös kynä piti saada povariin, kuten Jormallakin oli. Pikkusen vielä rahaa taskuun, ja kyllä oli polleeta miestä.
Jäynä, pöljyys ja Suomi
Jorma on kujeileva mies. Meissä on jotakin samaa. Muutaman kerran hän on ollut turhautunut – esimerkiksi kun kukaan ei tiennyt, missä Suomi sijaitsee – ja päätti muuttaa kansalaisuutensa, kas näin vaan, asustetta vaihtamalla. Kukaan ei tullut enää lähellekään ja kyselemään, kun risteilijän juoksuradalla paidassa luki Iran tai kalalla ollessa lakissa Pohjois-Korea. Kevyt rekvisiittakalusto kulkee aina mukana. Myös jo tutuksi käynyt laivan kapteeni oli mukana juonessa – ja turistit kauhistelivat, kun tämä kätteli ”terroristia”.
Itse kun välillä kriiseilen liian nihilistiseltä tuntuvan kotimaan kanssa, tai olen alkuihastuksissani muihin maihin mustikoihin – Jorman mukaan ei ole kuitenkaan isänmaan edelle käynyttä. Täällä tiedetään kaikesta, ollaan perustavan sivistyneitä, ja Suomen vuodenajan vaihtelut ovat parasta. Mutta jos muista maista on pakko valita ykkönen, se on Bhutan: ”Siellä kaikki on niin erilaista. Hienoja maisemia. Melkein kaikki on suojeltua. Aivan erilainen ilmapiiri, poikkeaa monesta muusta maasta. Mettä on säilynyt kokonaan.”
Sitten kun viimeinen Laoskin on ruksattu maalistalta, ja kaikki paikat on kierretty – niin mikä liene alkumiehen voima se onkaan, mikä kutsuu miestä takaisin Afrikkaan: ”Afrikka on sen verran erikoinen paikka. Sinne sitten taas.” Matkanteko siis jatkuu. Eihän hienossa maailmassa lopu näkeminen koskaan. Hieman olen kade, että Jorma on nähnyt Madagaskarin makiapinat jo kertaalleen ja suunnittelee paluuta ensi keväälle. Itse olen tehnyt niistä vasta kouluesitelmän ja olen kovin malttamaton, mutta minulla on aikaa – sitä Jorma ja hänen vaimonsa sanovat.
Viimein kun kyselen Jormalta, mikä matkustamisessa on hänestä parasta, mies nimeää syyn mieleenpainuvan löyhästi: ”Joku pöljyys siinä on, kukapa sen sanois. Pitäähän sitä elämässä olla pöljyyttä.” Ja olen täysin samaa mieltä.
Kiitos Jorma Karhumaa tästä haastattelusta. Hienoja matkoja idolini, törmätään taas jollain kentällä!
