Heräsin aamulla valoon. Ou shit, mitä kello oli! Seitsemän. Nyt oli kiirehdittävä. Pakkasimme nopeasti kimpsut ja kampsut, ja hiivimme aamuaurinkoon. Juuri kun olimme hiippailemassa pitkin pihapiitsiä, talon ohitse kinttupolulle lähteäksemme vetämään, Hasardi käveli vastaan haukotellen. O ou we’re in trouble. Vaikka oli hän aika pöllähtänyt, ois pitänyt jämehtyä supermarion lailla patsaaksi ettei hän olisi huomannut. Niinpä minä avasin suuni: “Huomenta herra Hasardi, niinku näet ollaan lähdössä, mietitkö sitä meidän hyvitysasiaa?” Kuten aina, hänelle kommunikointiskilssit tekivät hyvin vaikeaa. Hän ährysti terassille baarin puolelle ja rupesi taas kerran nihkeästi kiertelemään kaartelemaan. Meille oli ihan sama. Mutta paskasta ruuasta ei maksettaisi. Näin onneksi Antti fiksuna ja filmaattisena hillitysti avasi suunsa. Mitä jos Hasardi pitäisi massimme, ja ruuat ja juomat laitettaisiin niiden piikkiin. No sehän oli sille hyvä diili ja siihen se tilanteen hallitsijaa esittäen tyytyi ja myöntyi: “Okei that I can do, no eiköhän se onnistu”. Jee ilman suurimpia hiekassa kierimisiä ja sanallisesti merimieheksi heittäytymisiä pääsimme vapauteen! Ihan sama. Vaikka takkiin vähän otettiinkin. Näistä oppii. Ja raha on roskaa, ja roska on paskaa ja paska ei lopu koskaan. Niinkun ei Hasardin rannallakaan.
Siinäpä sitten istuttiin laukkujen päällä ja ootettiin jotain jeeppiä eli paikallisittain, heeppiä. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua tieltä kaarsi kakkainen sellainen, mutta kyytiin mahduttiin justiinsa. Tavarat lavalle ja kolmen meksikaanon väliin. Kuljettaja puhui hyvin englantia. Sanoi kahden muun olevan armeijasta. Katsoimme toisiamme ja mielessä kerkesi sekunnin käydä jo välähdys, että milloin jeeppi kaartaisi hiukan syvemmälle viidakkoon ja matkaa jatkaisivat vain nyssäkkämme. Mutta äh! Turhaan. Iloiset meksikolaiset ja iloinen menomatka oli Tulumiin. Hyvää musaa ja kuljettaja kerroskeli jotain, kuinka krokotiili oli syönyt kalastajan joella jonka ylitimme jne. Maalaislegendaa. Kiitimme häntä kovasti perillä, ja lupasimme toivottavasti joskus tulevaisuudessa vierailla hänen ravintolassaan. Nyt oli kuitenkin ripeästi mentävä nettiin Tulumin ekaan hotelliimme ja selvittää seuraava kohde ja menot. Hotellin kiva poika oli taas vastassa ja antoi kahvit. Ja Laguna Bacalar sai uuden mahdollisuuden. Tämä järvi oli ollut toisena vaihtoehtona meillä jo silloin Hasardin paskan rinnalla, mutta nyt sinne sitten kuitenkin päästiin vähän töyssyisemmin kiertoteitse. Meillä oli vain hetki surffata majoitus, ja Antti soitti hyvän kuuloiseen mestaan. Ja puhelimessa vastasi ystävällinen nainen.
Unelmalomaa Laguna Bacalarilla
Yolanda oli Bacalarin bussiasemalla vastassa. Itävaltalainen nainen, joka oli muuttanut Meksikoon 14 vuotta sitten. Hänellä oli meksikolaisen miehensä kanssa Bed and Breakfast kotonaan, jonne oli kahdeksisen kilsaa kylästä. Ostettiin vähän jotain tarpeita ja hyvää meksiloista ööliä ennen kuin saavuttiin kohteeseen. Hiljakseksi veti. Mitä nyt vastassa räksyttämässä oli pieni joukko meksikon ylpeyksiä eli chihuahuita. Olin höpsönä! Voiko olla. Täydellinen kaunis talo rannalla upeilla järvimaisemilla, ihana vehreä piha, ja se loft-majoituksemme. Meksikolaistyylittäin upean värikäs, Yolandan taidetta seinillä – hitsi hän oli vieläpä artisti, katossa ikkunat, joista näki yön tähtitaivaan ja suihkussa kuun, veranta, jossa loikoilla riippumatossa ja josta kantautuivat sirkkojen sirinät ja eksoottisten lintujen äänet. (Ja oi että, minä näin ilmielävän Kolibrin! Vähänkö oli hienoa.) Aamupalaa söimme kanssa upeassa järvimaisemassa, ja muut hyvät murkinat saimme puolestaan reilun kilsan päähän kanotoimalla tai mökkipolkumaisen tien kävelemällä. Kyllä tuntui taas lomalta.
Todella oli taas luonnossa. Ja se oli suomalaisen unelmapaikka. Laguna Bacalar on 70 kilsaa pitkä järvi, joka aivan peilikirkas ja puhdas, täynnä mineraaleja. Se tunnetaan seitsemän sinisen sävyn järvenä. Ihanaa oli kun roskaa ei näkynyt missään. Hassua oli, kun tuntui että olisi ollut vähän niinkuin kesämökkeilemässä, mutta tämä Meksikon versiona. Kaikki puhtaus kuitenkin muistutti Suomea. Sää oli kuitenkin monin kerron vakaampi, vuoden ympäri hyvä – tosin kesällä vähän turhan kuuma. Tämä talviaika oli kuitenkin täydellinen. Uitiin paljon, melottiin, otettiin aurinkoa, luettiin paljon, kuljeskeltiin – ja tehtiin pari huippua touria!
Veneretki laguunilla
Jimmy niminen mies vei meidät henkilökohtaiselle veneretkelle, jossa hän osasi näyttää upeimmat paikat isosta Bacalar-järvestä ja kertoa kaikenlaista kiinnostavaa. Jimmy kertoili järven ainutlaatuisista ekosysteemeistä ja elämästä. Sitä oli aivan äimänkäkenä, järven kauniiden lintujen joukossa, kun kuljettiin upeasta paikasta toiseen ja sain vaan haukkoa henkeä maailman hienoudesta! Jimmy vei meidät katsomaan cenoteja – syviä putoamakohtia, jotka yhdistyivät maanalaisiin makean veden luoliin. Meksikossa on uniikki systeemi tälläisiä luolastoja, ja Bacalar on kokonaan muodostunut näistä luolista nousseesta makeasta vedestä. Kaikki vesi tulee cenoteista. Siksi järvi on niin puhdas ja rikas mineraaleiltaan. Uskomatonta oli se, kuinka pörräsimme veneellä sadan metrin syvienkin kohtien päällä. Sitten uimme upeissa piiloisissa poukamissa ja liu’uimme kapeassa järveen muodostuneessa virrassa mangrovepuiden reunustamana. Tuntui olo krokotiililtä. No sitten Jimmy hemmetti kertoi, että kyllä eliöstöön kuuluvat myös krokot – mutta kukaan ei koskaan ollut nähnyt niitä liikkeessä, sillä ne olivat piileskelevää sorttia, koska vesi oli niin kirkas. Pienestä olivat tottuneet piilosiin, etteivät joutuneet lintujen syötiksi. Näimme kauniita lintuja – ihania Mielikuvitusmaan pinkkejä Spoonbillejä, joita oli harvinaisesti kymmenkunta lounastelemassa. Oli kyllä makee päivä!
Mayatemppeleillä
Toinen upea päivä ja retki tuli vielä heti putkeen, kun isäntä Pedro lähti viemään meidät päiväksi läheisille mayaraunioille. Nämä rauniot olivat jykeviä ja upeasti keskellä kaunista viidakkomaisemaa. Oli hassua kun viherkentät saattoivat olla tosi laajoja, pystyi kuvitella kuinka dinosaurukset olisivat joskus vaellelleet vastaavilla paikoilla ennen noin 500 jaa. rakennettuja temppeleitä. Ainakin nyt temppelit piiloutuivat ovelasti puiden kätköihin, ja tuntui että niitä tuli vastaan jatkuvasti uusia. Oli hienoa kiivetä monet kymmenet portaat niiden päälle ja puiden yläpuolelle. Ihmetellä saattoi sitä rakennustekniikkaa. Kuinka ihmeessä mayat olivat saaneet rakennettua nämä?! Ovatko avaruuoliot tulleet hätiin, niinkuin hulluimmissa jutuissa teorisoidaan mayaperinnön ja piirustusten pohjalta… En tiedä, mutta todella kiehtovaa!
Vaikka oli haikeaa jättää kaunis Bacalar taakseen, oli kiva käydä vielä nyt ennen Kuubaan lähtöä Valladolidissa, jossa näki vähän meksikolaiskaupungin meininkiä. Siitä ja Kuubasta sitten myöhemmin! Kuubassa ei ole oikein nettiä, niin pääsee nyt taas mukavasti tynnyrin sisälle! Jihuu moiii!!
