Hola hola Meksikosta! Tän senoritan Meksikon unelmointi alkoi kolme vuotta sitten, kun maistoin parasta tortillaa ikuna jossain San Franciscon kaupunginosassa, pienessä maahanmuuttajien ravintolassa. Muy Bueno! Meksikolainen ruoka oli aina ollut mun makuun, mutta tämä toi pinttymän! Ja sitten kun viime kesänä luin Kahlon Fridan omaelämäkerran, niin käsky kävi itselle. Nyt on otettava pikana lennot Meksikoon.
Täällä olen nyt – ja ette arvaa oon retkahtanut tähän maahan! Tiesin sen!
Toronton kautta pääs tänne semmosen 150 euroa tämä yks suunta. Nopee neljän tunnin suora Cancuniin. Cancun on turistirantaa täynnä hotelleja hotellin perään, mutta siitä mentiin het eteenpäin kohti Tulumia. Bussisysteemi on täällä tosi helppo, toimiva ja edullinen. Mutta vielä saapumisesta ja ihmisistä. Hyvänen aika ne tuo valoa kansalle! Ihan alkoi itekin sädehtimään, kun ne vaan valoisasti hymyilee sulle ja on valmiina ystävällisesti auttamassa heti kentälle saavuttaessa. Eikä se tuntunut tyrkyltä. Ne oli vaan yhtä hymyä, ja tää Bakterias Hymys tarttui kyllä katseesta ja levis ihan vain hymyvalkeana!
Onnentunnetta Tulumissa
Niin olin mää onnellinen, että oltiin Meksikossa! Ekana saavuttiin tosiaan pariksi yötä Tulumiin, joka on vielä aika kiva. Oli hyvä olla siinä keskustan liepeillä, jossa oli vielä oikean meksikolaiselämän maku. Suuremmat turistikeskittymät sen sijaan olivat kauempana ja rannalla. Meillä sattui aivan ihana hotelli, jota kyllä suosittelen vapaaehtoisesti! Don Diego de la Selvassa oli ihanat huoneet, ruoka ja palvelu! Niin lämminhenkinen ja avulias tunnelma. Paikan mukava poika neuvoi meitä vuokraamaan polkupyörät, ja näin otimme fillarit alle ja lähdimme päiväksi seikkailemaan. Se oli huisia. Ajella paikalliskatuja/-kujia ja eksyä vahingossa niin symppikseen, pieneen rantaravintolaan lounaalle! Mikä näkymä ja paras eka Meksikon lounas ikinä! Maissitonnikalalla täytettyä juuri oikean pehmyistä avocadoa ja kalatacoja pluuuus banaani-milkshaket! Namnamnam.com! Sen pyöräilyn ja noiden vetäsemisen jälkeen, huokaisin ”Nyt tiedän mitä verbi pakahtua onnesta tarkoittaa” – ja tiesin! Ja se tunne on tullut vielä montakin kertaa pienen draamankaaren jälkeen – josta kohta!
Mutta joo. Lunchilta mentiin käveleskelemään Tulumin Mayan-raunioille. Ne ovat pienet mutta mielestäni kuitenkin kauniit rauniot aivan meren, turkoosin meren, äärellä. Siellä oli kivaa kuljeskella ja funtsia, mikä meno ollut joskus ennen vanhaan. Nyt sitä asuttivat sellaiset aika isot, mutta sellasta keskikokoo olevat, liskot. Ne siellä patsasteli raunioilla ja nyökyttelivät kovaan tahtiin päätään. Joku opas tuntui kertovan ryhmälleen, että ne ovat kovasti reviiriä pitäviä elukoita ja uroot machoja, saa vain paljon naaraita olla ympärillä. Nyökyttelevät muille uroksille, että painukaa nyt piiiiiiip. Antillekin nyökyttivät. Joku nainen oli jaksanut sinne kuumaan sairaana, oli hällä jotain vaikeuksia. Kertoi että vaikka syöpä oli päättänyt lähtee, että haluun kokea tämän. Olin iloinen, että oli niin päättänyt. Menkää ihmiset menkää, niin terveinä tahi sairaina.
Tiukkaan paikkaan Sian Ka’an reserville
Olin niin kiitollinen tuon rauniopäivän jälkeen. Siinä oli taas yksi elämys. Mutta sittenpä meillä alkoivatkin vähän hasardimmat ajat. Jännittävää… mutta ei niin kiva. Pirskutti vie, lähdettiin Tulumista seuraavaksi Sian Ka’an reserville – mukamas luonnonsuojelualueelle. Mutta nimenomaan Sian alueelle isolla ässällä! Oltiin buukattu majoitus etukäteen ja maksettu ihan siivo summa kuudeksi yöksi Mr. Hazard nimiselle herralle. Mutta olisipas pitänyt arvata, että nimi on enne.
Pääsimme Hasardille puolentoista tunnin kinttupolun jälkeen vanahalla taksin rutiskolla. Kuski oli jo aivan ollut infierno infierno minne helevettiin te ootte matkalla. Pikku auton jouset nitisi ja renkaat kitisi, kun painettiin etanavauhdilla eteenpäin. Maksettiin vähän lisää kesken matkan, että päästiin perille. Bungalowputkaan.
Eihän se paikka ollut mitään, mitä arvostelut olivat luvanneet. Liekö kepulikosteja käytetty Trip Advisorissa, tai sitten taso oli muuten vaan luiskahtanut pohjanmaan kautta pohjalle. Tuntui että amerikkalainen porsas herra Hasardi mielukkaammin nosti ylös Tequila-pullon kuin likaisella rannalla olevat riutuvat rivistöt roskia. Järkytyin, se oli niin surullista! Ilmeisesti ihmiset ympäri meriä, eri maissa tai ainakin kehitysmaissa, heittävät roskia mereen surutta – ja merivirrat kuljettavat ne juuri Meksikon Karibianmeren puoleiselle rannalle. Tulumissa rannat olivakin olleet vain isolla työllä siivottuja, mutta täällä ei ollut näin. Itse luonnon reservi oli roskaa täynnä. No tässä majatalossa siitä ei selvästikään välitetty kuin ei myöskään maksavien asiakkaiden palvelusta. Olimme nälissämme, kun ruokaa sai vain silloin ku he päättivät jotain eineksiä loihtia ja muuta ruokaa ei ollut 35 kilsan säteellä. Tämä oli naurettavaa, sillä huonehinta ja ”ruuan” hinta olivat katossa.
Olimme heti toisena aamuna, että ei hitossa tätä kestä, ja kysyimme saadaanko jotain palautusta. Hasardi lupasi miettiä asiaa muttei koskaan palannut siihen. Itse putkabungalow oli sievä ollakseen nälkäerakon vankila, mutta emme olleet tullut Meksikoon paastomaan vaan nauttimaan nimenomaan hyvästä ruuasta ja rannoista. Näin päätimme kolmen yön jälkeen paeta. Herra Hasardille oli jäävä rahat kolmesta muusta yöstä, joten emme halunneet maksaa paikallisen saarioisen kepakoista meksikolaisittain. Päätimmekin hiipiä pois. Heti aamulla, kukonlaulun aikaan. Ilman tietoa kyydistä. Tieto vain Hasardin rantavahtikoirista ja kaiken paljastavasta aamuauringosta. Kuinka meille kävisi. Jännitti mennä nukkumaan…
(Alla vielä kivoja kuvia Tulumista ja Meksikon alkupäiviltä)
