Ensin Havaiji, sitten New York – kuusi viikkoa mennä hurahti! Oli aurinkoinen, hyvä loma! Hitsi vie kun aina voisi vaan olla. Tällä ei kävisi aika pitkäksi. Vaikka isini niin kovasti povasi, kolme vuotta sittenkin kun lähdin vuoden maailmanmatkalleni, että luppoaika toisi miniporsaan kotiin – väärässä oli. Vaan eipä ole sen jälkeen asiaa epäröinyt!!! Olen se perheen musta lammas, ja se on taidettu jo hyväksyä! Tälläkin matkalla jäi vielä niin paljon tekemättä ja taakse, molempiin mestoihin – Havaijille ja Nykkiin…
Tykkäsin Nykistä! Se on lopputuomio. Ja voin vaan kuvitella, kuinka paljon oisin tykännyt kesäaikaan – Central parkin hehtaaripuistot ja kaikki… Toki New York on niin iso kaupunki, että ei nyt minun sympaattisten kaupunkien ykköslistalle kohoa (Honolulu, Toronto, Melbourne, Berlin, Rooma) mutta kyllä meille jatkovisiittien arvoinen lämmin ystävyys kehkeytyi. Se on jännä, että vaikka mullakin on tavoitteena nähdä mahdollisemman paljon uusia kaupunkeja ja maita, niin joidenkin paikkojen kanssa tietää sen, että on pakko tulla takaisin. Siksi ei ole edes sääli lähteä kotia kohti.
The Lion King -musikaalin arvostelu
Joo, loppureissu New Yorkissa olikin ikimuistoinen. Menin katsomaan Leijonakuningas-musikaalin, jota olin kuullut kehuttavan pallljon etukäteen. Joskus tälläisilla ylihehkutuksilla voi olla päin vastakkainen seuraus, mutta ei nyt! Se oli todellakin huippumusikaali ja kaunista kauuuunista katseltavaa. Annan 4,5 pistettä viidestä – ja tuo puolikaskin jää uupumaan vain koska odotin jostain syystä suurempaa esiintymislavaa (toisaalta tämä oli intiimimpi) ja ratkiriemukkaita Hakuna Matata -tyyliä olevia iloisia hyvän mielen esitysosuuksia olisi voinut olla vielä enemmän, ja vähemmän sitä pahis leijonaa! Mutta hienoa oli, kuinka esityksessä oli alkuperäistä afrikkalaishenkeä näyttelijöineen – ja aivan uskomatonta oli se suuri yllätys, kuinka ihmisistä oli todella tehty eläimiä! Siellä marssi kirahvi-ihminen puujalkojen ja -käsien avulla nelinkontin ja norsu! Olin luullut ja naureskellut etukäteen Antin kanssa puhellessa, että kyseessä on nukketeatteri – sillä eihän ihmisistä saa leijonia ilveelläkään! Mutta kyllä vaan uskomattomilla tempauksilla ja puvustuksella oli saanut. Illan aaaw aaaw aaaw -reaktiot herättävät söpöyspisteet keräsi puolestaan maailman kaikkeuden söpöin pieni, tumma noin kuus vee pääosannäyttelijä Simban roolissaan! Adoptiopaperit tais lähteä tilaukseen. Kyyneleitä ja kylmiäväreitä, sitä se ilta oli.
Olin kyllä onnekaskin. Ostin liput aika viimetipassa – se on muuten kätevää yksin matkustaessa, kun on niin helppoa mahduttaa itsensä minne vaan – ja pääsin aivan etulyöntipaikalle! 189 Usan dollaria normaalisti noin 250 hujakoilla olevista lipuista. Ja täysin hintansa väärti ja ikimuistoinen elämys!
New Yorkin parhaat museot
Samana päivänä oli ollut jännittävää muutenkin. Menin luonnontieteelliseen museoon, jossa kattorajasta katsojaansa uhmaa 1988 Montanassa bongattu Tyrannosaurus rexin 85-prosenttisesti täysi luuranko. Kyllä se on ihmeellinen tämä maailma. Sellaisia todella oli ja en haluaisi kuvitella morjestavani kadulla… Myöskin kilttiä kasvissyöjää Apatosaurusta harkitsisin kahdesti. Dinosaurukset olivat ehdottomasti yksi muutenkin mielenkiintoisen museon vaikuttavimmista vetonauloista – mutta sen vinkin voin antaa, että kannattaa kiertää museo kaukaa koulutuntien aikaan, ettei Jurassic Parkista kehkeydy lapsiparkki. Sen tiesi Ben Stillerkin vieraillessaan museossa yöaikaan Hollywood-komedissa the Night at the museum. Luontomuseon lisäksi kävin Metropolitan-museossa ja Modernintaiteen museossa MoMA:ssa, jo kyllä riitti katseltavaa. Kuten Nykissä ylipäänsä; tulee ähky. Luulen että paikallisillakin on sama probleema ajankäytön ja energiavarojen rajoitteisuuden vuoksi. Kuitenkin pointtina museovisiiteillä on mielestäni, että niistä saa jotain irti – oppii ja älyää uusia asioita – siksi on hyvä keskittyä pureksimaan pienempi pala kerrallaan. Mulla keskiössä tällä kertaa oli sukupuuttoon kuolleet / uhatut eläimet, mysteerinen meri plus jotkut hauskat, uudet eläintuttavuudet.
MoMA:ssa puolestaan marssin ekana neljänteen kerrokseen Modernin taiteen maalauksien ja veistosten erikoiseen maailmaan. Oli vaan muuten hienoa päästä katselemaan livenä yliopistossa sivuaineena opiskellun taidehistorian oppituntien keskipisteitä. Enpä ole ennen museoidessa saanut kerralla yhtä tuhtia annosta mestariteoksia. Henkilökohtaisia suosikkejani tässä:
Ykkösjuttu oli myöskin Fridan tapaaminen, maalauksissa. Ensin tuli vastaan kuuluisan seinämaalaajasiipan Diego Riveran kädenjälki, ja sitten pari vaikuttavaa Fridaa. Frida vaikuttaa minuun omaperäisyydessään ja sen vuoksi, että hänen työnsä heijastavat hänen mielentilaansa. Luin Frida Kahlon elämänkerran vastikään, ja jotenkin tunsin siellä täällä samaistumiskohtia hänen pieneen hulluun elämänotteeseen ja ei niin formaaliin persoonaansa. Hän oli melko pitkälti itseoppinut taiteilija aloittaen yllättävän myöhään. Inspriroi jotenkin meikäläistäkin toteuttamaan yhä enemmän niitä itselle mielenkiintoisia luovia projekteja, jotka vahvasti vetoaa. Ja hei, inspiroi matkustamaan Meksikoon! Seuraava matkani viekin minut värikkääseen Meksikoon! Näin se minun tyyli menee; kun tulee jokin levottomuusvapina ja nokka on kääntynyt jonnekin suuntaan, sinne on mentävä! Pikajuna Meksikon, se on!!!
Kiitospäivä New Yorkissa
Värikkään Meksikon revolutionaarisista juurista onkin kepeähkö aasinsilta Usan kiitospäivään. Sitä vietettiin torstaina. En hirveästi ollut kärryllä, mitä se meinaa, mutta uudet tuttavuudet matkan varrella selvensivät sen olevan historiallisen kiitosaterian peruja, jollain Amerikkaan tulleet länsimaiset uudisasukkaat olivat saaneet pula-aikoina selviytymispuuhissa / metsästyshommissa jelppiä intiaaniheimoilta ja jengit istuivat syömään sopuisasti yhdessä. Kuitenkin loppujen lopuksi ajan myötä kävi niin, että valloittajat tuhosivat koko muinaiset alkuasukkaat – ja no kiitospäivä on aikalailla kaupallinen joulunaloituksen startti ja yksi syy lisää juhlia (Jenkkien pikkujoulut?) tätä nykyä. Se muuten olikin yksi reissun kiinnostavimmista jutuista, kuinka nuori amerikkalainen valaistunut sukupolvi suhtautui suurvaltoihinsa yrmeästi, eikä ylpeästi sitten ollenkaan. Amerikka on heille yksi iso perseenläpi, jossa raha menee sotaan. Ja he maksavat suuret verot, mutta sosiaalista vastinetta ei tule sitten mitenkään päin. Kylläpä sitä tuli minullakin kiinnitettyä huomiota muutoin varakkaan ja toimivan tuntuisessa Nykissä perustaviin juttuihin kuten postinjakelun toimimattomuuteen saati ihmisasioissa, suuriin määriin kadulla nukkujissa aka kodittomissa. Vaikka ihmiset päälle päin elävät harmoniassa, kytee pinnan alla suuret eroavaisuudet jotka kumpuavat lähtökohdista. Kyllä reissun päällä, sitä aina omaa kiitostani hoen kotimaa kultaiselle Suomelle. Vaikkei pohjolan pimeys ja jäykkyys nyt houkuta asuinpaikkana, niin kovasti arvostan monia saavutuksiamme.
Tähänpä onkin hyvä lopettaa, taas pitkäksi venähtänyt teksti. Kiitos. Ja anteeksi, olen vähän rönsyillyt, kun netittömyys on tuonut aina mieleen paljon asiaa. Mutta kohta olen kotona linjoilla ja elämä on taas päivä netissä kerrallaan. Pah. Sitä en kyllä lomalla kaivannut. Tavoittamattomuus on joskus parasta! Mutta kohta takas kotona Maltalla, hienoa! Ja sitä ennen tädin hyvistä hoivista aamun silmälaser-tsekkaukseen -Espoon Isoon Omenaan – (siksi lasit kaikissa kuvissa) ennen check inniä Helsinki-Vantaalta pienelle kivelle!
