Elätkö hetkessä?
Oi mikä ihana ilta. Aina ollut minun lemppari kappale herra J. Karjalaiselta. Ja oi mitä seesteisiä parvekeiltoja on ollut nyt Maltalla. Rupesinkin miettimään, kuinka usein oikeastaan tunnen oloni seesteiseksi. Mitenkäs sinä? Seesteisellä meinaan semmoista 100 prossaa rauhallista oloa, eli sielunrauhaa. Siinä tilassa et ajattele yhtikäs mitään, muuta kuin olet vaan ja tunnet sen silloisen hetken. Minusta tuntuu, että ei tätä nykyihmisille enää liian usein tapahdu, sitä että pysähdyttäisiin kunnolla. Ainakin siltä itsestäni tuntuu ja päätin, että sitä pitää alkaa harjoittamaan. Seesteinen olo tulee minulla automaattisesti matkalla, kaikissa noissa maailman kauniissa kolkissa. Siellä on jostakin syystä ihan eri helppo olla rauhallinen ja onnellinen hetkessä. Siksi varmaan veri vetääkin ja sanoo koko ajan ”matkoihin siitä!” Kun lentotila menee päälle, mieli tyhjenee saman tien ja luvassa on vapaus – vapaus ressistä ja arjen ahdingoista. Mikä on sääli, Malta ei tee noin vaan tätä tunnetta – se on arkensa ja kotikulmafiiliksensä täälläkin. Vaikka sitä on varmasti vaikea siellä Suomessa uskoa. Tosin olenhan etuoikeutettu näistä jatkuvista lämpimistä illoista ja ajattelin ylipäänsä, että kyllä pitää ruveta ottamaan kaikki irti ajasta myös täällä. Koska enhän koskaan tiedä, kuinka kauan täällä olen! Sen on nähnyt meistä jokainen, että muutos on väistämätöntä ja koskaan ei tiedä tulevaisuuden yllätyksistä! Huominen ei koskaan kuole, mutta kysymys kuuluu, miten käy sinun hahaa!
Mutta turhat lörpöttelyt sikseen, takaisin seesteisyyden perustuskiveen. Jotta voi tuntea olonsa seesteiseksi, tuo kaikki tulevaisuusajattelu pitää nimenomaan unohtaa ja…
Olla juuri siinä ja nyt. En voi tuntea oloani kevyeksi ja rauhaisaksi, jos en ensinnäkin ole mukavuusalueellani ja oleile juuri sillä tavalla kun sillä hetkellä tuntuu. Optimaalisessa rauhaspotissa ei järky tai mietitytä mikään. Ihan kaikki on hyvin. Siksi niitä sataprosenttisia hetkiä varmaan onkin niin harvoin. Kuitenkin 99 prosenttisia voi löytää, kun tekee niin kuin huvittaa. Minä tykkään usein mennä rauhoittumaan alas kotirantaan. Heitän jalat laiturin laidan yli, heiluttelen niitä siinä vähän ja lueskelen. Olen hidas lukija – koska välillä nostan pääni ja katselen hymyillen veteen hyppiviä mukuloita tai mukavan lämpöisessä ilta-auringossa kimaltavaa horisonttia. Joskuspa hyppään lähtiessä itsekin uimaan, nimenomaan jos siltä tuntuu. Ja sitten sukeltelen siellä kuin vesiriemuinen kakara. Aina menen kyllä vasta lopussa, suolavesi tuntuu ikävän nahistavalta herkkis iholla. Nyt kun olen duunaillut kotona, siinäkin huomaa sen pakon pahuuden. Mitään ei saa aikaiseksi, jos tunne on pakottava. Kaikki mitä ihminen tekee pitäisi tulla vapaasta tahdosta. Sitä mieltä on Mielikuvitusmaa-Henna. Jätä siis paskimmat pakoitteet, ja kuuntele enemmän tuntojasi jokapäiväisessä elämässä.
Heittää mobiililaitteet sinne mereen tai Suomessa usein myös tuhansiin järviin. Tein haastavan päätöksen; käytän pädiäni, puhelintani taikka lähinnä siis sosiaalista mediaa vain kun lataan sinne jotakin. Muutenhan eläisin elämäni toisessa ulottuvuudessa. Netin aalloilla. Se paha tapa riistää sukupolviltamme varsinaisen elämän salakavalasti.
Tarkkailla ympäristöä. Mulla oli eilen aivan mummo-olo, kun olin seesteilemässä parvekkeellani ja seurasin silmä tarkkana kotikadun elämää. Tytöt kulkivat samalla jäätelöään lipoen, paikalliset vanhat pariskunnat palasivat hitaasti festamenoiltaan – mummot kukkahelmoissaan. Jokapäiväinen kissatappelu oli käynnissä, ja se mouruaminen on aivan valtaisaa. Kaikki aistit olivat käytössä ja hyvä seesteinen hetki tuli, kunnes Antti tuli kuvaamaan! Mummollani oli, kuten monilla vanhusrukoilla, vähän yksinäistä ja pitkä aika, joten hän tähysti tiukkaan verhonraosta. Nyt minä ymmärsin tämän homman nerokkuuden! Se on pirun rentouttavaa! Ennen olen nautiskellut siitä tosi paljon matkoilla; parasta on mennä kahvilaan ja katsella ohikulkevaa kadun elämää…
