Näin. En yhtään kevyempää aihetta tälle keskiviikolle keksinyt. Olen vähän hullu ja masokistishenkinen mieleltäni ja tykkään rypeä kurjuuksissa. Nätimmin sanottuna eläytymis-empatiakykyni on prosenttiluokkaa sata. Myöskin Whattawowworldin idea on maailman hienouksien lisäksi oppia maailman kauheuksista, eli tiedostaa, joten kerronpa teille tänään toteen pohjautuvan tarinan Kambodzan kansanmurhasta tai lähinnä mitä sain oppia Phnom Penhin visiitilläni saati koko valtiovierailullani Kambodzassa.
Maassa ollessani tuli tutustuttua tähän raakalaiseen aiheeseen perin pohjin ja silti se menee yli hilseen. Vaikka todistusaineistoa oli nokkani edessä vaikka millä mitalla – tuhansia haljenneita pääkalloja, rikkoutuneita luita, taakse tahtomatta jätettyjä vaatteenparsia, uhrien viralliset viimeiset potretit hengissä – en vaan pysty käsittämään, että kolmasosan kambodzalaisista (arviolta 2-3 miljoonan kansalaisen) teurastaminen pääsi tapahtumaan tässä ajassa. Ja itse asiassa vain säälittävät 41 vuotta sitten – vajaa kymmenen vuotta ennen syntymääni. En älyä.
Tällaisina huhtikuun päivinä, 17.4.1975 alkaen, ja kolme vuotta, kahdeksan kuukautta ja 20 päivää siitä eteenpäin Kambodzan punakhmerien (CPK – Communist Party of Kampuchea) johtama kommunistinen puolue tappoi kuumassa maassa kylmänviileästi käytännössä kenet vaan. Siis kambodzalaiset tappoivat kambodzalaisia, mitä PIIIIIIIP!?
Ensin hullut voittivat jollain ilveellä maanjohdon itselleen, sitten tyhjensivät utopistisen kommariaatteensa mukaisesti kaupungit, alkoivat iskostaa aatetta yhteiseen laariin raatamisesta maaseudulla ja iskemään lukeneita kansalaisiaan kuoliaaksi. Raha lopetettiin, khmerkulttuuri tyrehdytettiin, rajat suljettiin ja virastot, julkiset- ja koululaitokset lakkautettiin. Elämä loppui kirjaimellisesti. Nuoret mistään mitään tietämättömät maalaispojat värvättiin kuoleman sotilaiksi – ts. ideologiahekumassa viattomat tappamaan viattomia. Kerrattuna, Kambodzan kansanmurhan aikana arvioidaan kuolleen 2-3 miljoonaa kansalaista. Raakojen kidutusten ja massatappojen lisäksi nälkä ja sairaudet tappoivat maassa – Ranskassa ja Thaimaassa valistuneet kommarijohtajat eivät ajatelleet aivan loppuun saakka tappaessaan kaikki lääkärit. Tämä oli ohjenuora: kaikki lukeneet väestöstä eliminoitiin. Koulussa oppineet, opettajat, muussa virassa työtä tekevät, munkit, poliitikot, diplomaatit – kaikki jotka osasivat lukea. Kaikki, miehet ja naiset kuten myös lapset ja vauvat – kostonjuuria ei saanut jättää. Kaikki nämä ihmiset olivat vihollisia ja rikoksen tehneitä. Myöhemmin nistittiin paljon myös omalta puolelta, omista sotilaista – vainoharhaisuus kävi Pol Potin päälle. Pol Potin, aatteen johtajan, kaiken pahan alun ja juuren, joka sai elää onnellisena(?) elämänsä loppuun saakka. Voitteko kuvitella että vielä vietnamilaisten hyökättyä Kambodzaan ja lopetettua karmean ajan, Pol Pot sai jatkaa elämäänsä ja kommunistisia ideologioitaan kaikessa rauhassa muualla maanpaossa maailmanjärjestöjen tukemana.
“Parempi tappaa vahingossa viaton kuin säästää vahingossa vihollinen” –Pol Pot
“Jotta saa poistettua rikkaruohon, pitää siltä poistaa myös kaikki juuret” –Pol Pot
Vapaaehtoistyön opettajakollegani Samnang menetti Kambodzan kansanmurhissa muiden tapaan paljon perhettään, mm. isoisän, enot ja sedät. Mummo oli selvinnyt, koska ei ollut osannut lukea – toisin kuin isoisä. Samnangin tuolloin teiniä olleet vanhemmat olivat onnistuneet pakenemaan. Näin Samnangin kotona vieraillessani kaikki perheenjäsenet, myös isoäidin. Tuntui kysymysmerkiltä kohdata niin pahoja kokenut ihminen; meinaan etten oikein tiennyt mitenkä päin olla. Isoäiti oli pysynyt yksin tähän asti, päälle kahdeksaankymmeneen ikävuoteen. Hän ei ollut rakastunut enää myöhemmin. Onneksi osa perhettä oli jäänyt henkiin. Kuinka ihminen oikein voi oppia hyväksymään tällaiset vääryydet? Siksi koska ei ole vaihtoehtoa? Mistä kambodzalaisten kuuluisa hymy kumpuaa vaikka kansan historia on yhtä helvettiä? Toki niin moni kuoli, että nykyinen kansa on hyvin nuorta eikä moni välttämättä osaa tai edes halua havainnoida koko historiaansa. Mutta he jotka jäivät tietävät helvetin. Näin historiallisesta helvetistä aika paljon maalauksia sun muuta aineistoa temppeleissä tai muilla kulttuurisilla paikoilla.
Tutustuttaessa Phnom Penhin kuuluisiin ja suosittuihin turistikohteisiin, Choeung Ekin kuolemankenttiin ja Tuol Slengin kidustusvankilaan, ajattelin että ne luultavasti ovat niiden maailman harvinaisten nähtävyyksien joukossa, joissa ollaan täysin hiljaa. Ja pysytään myös hiljaa, kuten kyltit kehottavat. Uhrien muistojen kunnioitus on suuresti läsnä. Näihin paikkoihin mennessä ei välttämättä kannata laittaa ripsiväriä. Väittäisin, että kyynelkanavat kostuvat jokaisella perehtyessä ihmisyyttä vastaan tehtyihin rikoksiin. No mitä siellä oli, jos oikein ahdistan teitäkin. Minulle ehkä kaikkein itkuisinta oli ”killing tree”, jota vastaan oli hakattu vauvoja kuoliaaksi sekä uhrien tuhannet koskettavat mugshotit eli naamakuvat. He näyttivät niin epätodellisilta niissä. Kuvissa näkyi niin monenlaisia tunteita. Epätoivon ja kauhun lisäksi myös jonkin sortin huvittuneisuutta – sellaista ylimielistä kapinaa, vihaa, uskoa, armoa. Turha se on yrittää kuvailla. En minä voi tietää.
Phnom Penhin keskustassa sijaitsevassa Tuol Slengin -vankilassa uhreja oli ensin syytetty ”heidän tekemistään rikoksista” ja kidutettu. Sen jälkeen uhrit oli siirretty kuorma-autolla tapettavaksi 15 kilometriä etelään, eli Choeung Ekin kuolemankentille. Ensin heidät oli laitettu odottamaan vuoroaan vajaan ja pimeän laskiessa oli aloitettu teurastus. Ampuma-aseita ei ollut, sellaisiin ei ollut varaa. Näin tapettiin kaikenlaisilla välineillä; kirveillä, veitsillä, taltoilla, terävillä bambutikuilla… – ja kuolleet kipattiin siitä vaan isoihin kuoppiin. (Kambodzassa on löydetty kolmisensataa ”kuolemankenttää”; en voi edes kuvitella, kuinka paljon ruumiita täynnä olevia kuoppia on.) Kun tappo alkoi, kaikui korkealla puussa kovaäänisistä ihan todella karmaiseva (sain kuulla tätä Choeung Ekissä) vallankumouksellinen kommunistimusiikki, jotta uhrien kärsimyksen äänet peittyisivät ja alueen ulkopuolella olevat luulisivat, että meneillään oli kommarimiitinki. Koko maailma oli pimennossa, maailman uutistulvaan ei kirinyt tieto massatapoista, niitä ei olisi edes uskottu. Näinä vuosina Kambodza eli ja kuoli omassa pimiössään.
Ajatella sitä vihaa, mikä voi olla erilaisuutta ja toisenlaisia ajatuksia kohtaan. Mieleesi ei välttämättä tule ensimmäisenä mennä tappamaan toista, mutta tiedät tuominneesi. Teet sitä koko ajan. Kunnes ehkä jonain päivänä kasvat sisältäsi, valaistut, menet kohti valoa ja huomaat katselevasi maailmaa ihan toisella tavalla. Meitä valoa kohti meneviä ihmisiä tarvitaan ja me ollaan ne, jotka tulee pelastamaan maailman. Oi ku on diippii rakkautta – LOVE!
Kaikki informaatio opittuna vieraillullani Choeung Ekissä ja Tuol Slengin -vankilassa.
Kambodzan kansanmurhaan ja tositapahtumiin perustuva lukusuositus: Loung Ung – First they killed my father
