Nelisen vuotta sitten elin levotonta aikaa. Seikkailun palo ja maiseman vaihtamisen tarve oli kova, ja halusin päästä kauas! Kauimpaan mahdolliseen pisteeseen kotoa – Kauaille. Olin käynyt Havaijilla pari vuotta aiemmin, mutta vain viikon verran, ja luvannut tuolloin saariin vastarakastuneena itselleni, että menisin takaisin. Niin varasin ikuista kesää hamuten matkan ja lähdin synkimmän syksyn koitettua kuudeksi viikoksi kauas pois.
Ensimmäisen pysähdyksen, Honolulun hulppean hotelli-jetlag-palautumisen, jälkeen päätin viime tipassa matkalla Kauaille buukata sieltä kivannäköisen hostellimajoituksen, josta avautui meri. Olen oppinut, että hotelleissa rauhoitut yksiksesi – hostelleissa puolestaan tutustut uusiin ihmisiin. Vielä samana iltana hengasimme porukalla tuolla yöllisen meren edessä, lämmössä, pehmeällä nurmella, kun miljoonat tähdet sykkivät taivaalla yllämme. Muutoin pilkkopimeässä joku soitti ukulelea ja ilmassa oli kevyttä puheensorinaa. Se oli taianomaista.
Jo saapuessani olin tavannut Miguelin, jonka kanssa meille muodostui suorastaan surrealistinen yhteys. Puhuimmekin taivasalla siitä, kuinka Paulo Coelhon Bridassa jakaantuneet sielut matkustavat maailmankaikkeudessa ja saattavat joskus harvinaisesti kohdata. Nyt kaksi sielunkaverusta olivat selvästikin kohdanneet. Puhuimme elämästä, kuolemasta, galakseista, matkustelun uskomattomuudesta, maailman ihmeistä ja aistiherkkyydestä, taiteellisuudesta ja kirjoista. Sitä tunnetta on vaikea selittää, kun keskustelu soljuu niin kuin tuntisi toisen entuudestaan – vaikka todellisuudessa tapasitte vain hetki sitten. Sinä iltana olin kiitollinen uudesta äärimmäisen luovasta ystävästä, jonka matka oli tuonut eteeni.
Aamu Kauailla alkoi aina samalla kaavalla. Heräsin hemaisevaan auringonvaloon kukonlaulun aikaan – ihana tuulenvire kävi huoneeseen. Dormi kohtasi meren avoimilla, suurilla ikkunoilla ja isolla parvekkeella. Kapusin alas ja menin joogailemaan auringonnousuun nurmikolle. Miguel liittyi seuraan, söimme aamiaista ja lähdimme seikkailemaan jonnekin päin saarta – milloin autonrämän vuokraten milloin peukalokyydillä. Oli aivan parasta tuulettua paratiisissa lava-auton perällä riemuiten, komean Kauain maisemien vilistessä silmissä. Pääsimme upeille rannoille ja puhuimme uravalinnoista ja -unelmista. Waimean ”Tyynenmeren Grand Canyonin” reunoilla puhuimme riskeistä ja muutoksista, joita pitäisi varmaankin tehdä sydämen viemään suuntaan. Uskomattomalla Napali Coastin vaelluksella mietimme, kuinka käsittämättömän upea luonto voikaan olla ja kuinka se kutsuu kaltaisiamme puoleensa.
Vaeltamasta tullessamme Miguelin lompakko oli tippunut illan viimeisen bussin lattialle. Hänellä oli koittamassa seuraavana aamuna lähtö ja aikainen lento, eikä lompakkoa ollut mahdollista saada tuohon mennessä. Hostellissa pieni, vasta pari päivää sitten tutustunut, porukka keräsi kolehdin. Pyyteetön parikyt dollaria kultakin, että kolumbialainen pääsisi Kalifornian kautta kotiin. Ihmettelin tuota välittömän auttamisen helppoutta – meillä kun Suomessa ollaan niin kovin tarkkoja rahoistamme ja auttamisesta ylipäänsä jäädään usein velkaa.
Matkalla opin alohan todellisen merkityksen. Aloha tarkoittaa paitsi rakkautta ja rauhaa että myötätuntoa ja hyvyyttä. Opin, että tässä kaikessa on kyse jostakin suuremmasta; aloha on maailmanrakkautta. Opin tapaamiltani erimaalaisilta, uusilta ihmisiltä empatiaa ja avoimuutta. Huomasin, että kun on avara keskusteluille toisten kanssa, voi löytyä kiinnostavia näkökohtia ja oppia aina uutta myös itsestään. Ihmiset auttavat sinua näkemään asioita, joita et näe itse. Minusta tuli jälleen aavistuksen parempi ihminen; hilkku itsekeskeisyyttä jäi taas taakseni. Tuntuu, että kutakuinkin näistä ajoista lähtien minusta alkoi kasvaa syvällisesti hyväntahtoinen ihminen.
Kauai varmensi kaiken ylipäänsä. Reissun aikana aloitin ensinnäkin Whattawowworldin, jonka päämäärä on pitää maailmasta huolta. Pari viikkoa reissun jälkeen irtisanouduin päätettyäni, että haluan ruveta yrittäjäksi ja tekemään omia intohimoprojekteja. Muutoksen tarve, joka minulla oli orastanut sisälläni, oli konkretisoitunut ja saanut siivet alleen matkalla uusista kohtaamisista ja näkökulmista viisastuttuani. Kliseinen sanonta ”joskus pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle” pitänee kutinsa.
Insinööriksi opiskellut Miguel vaihtoi reissun jälkeen alan käsillä tekemiseen. Hän rupesi puusepäksi. Tähän päivään mennessä hän on luonut oman skeittilautabrändin, pyöräilyvarustemerkin – ja hänen unelmansa on rakentaa puuhun taloja ja täysin omavarainen, kestävä hostelli. Puhumme Skypessä tai meilaamme säännöllisesti, rohkaisemme toisiamme ideoissamme. Ideoita on tyyliin yhtä paljon kuin niitä Kauain tähtiä. Kaiken suuren maailmanrakkauden lisäksi aloha voikin olla myös rakkautta sitä kohtaan mitä tekee. Näin minä ainakin asiat nyt näen.
Reissuni loppupuolella lähdin vielä Havaijin Big Islandille seikkailemaan ja kohtasin Kilauean – ihka elävän tulivuoren. Se oli seikkailua. Se oli elämää. Elin punaisessa hetkessä ja ajattelin, kuinka rakastan tätä maailmaa.
