Hukkuminen tietotulvaan vs. huolenpito hyvinvoinnista
Tällä viikolla on ollut kaikkea mielenkiintoista mielenterveysuutista. Ensinnäkin Suomi ei ole enää itsemurhien ykkösmaana – lienee iloiset pakolaiset parantaneet meidän sijoitusta listalla. Lisäksi törmäsin netissä johonkin nuorten mielenterveysongelmia ratkovaan kampanjaan, hienoa! Paljon tulee näitä mielenterveysasioita mietittyä, kun ei vaakalauta itselläkään aina aivan tasaisena kiiku, vaan kaakkuu kaakkuu! Tasapaino on vaikea löytää. On tosi pahoja päiviä, kun lojuu vaan sohvalla ja korkeintaan pelaa Candy Crushia, ja sitten on taas kaikkivoipaisia voittajafiilispäiviä, kun tuntee olevansa maailmanvalloittaja. Mutta sellaista se elämä on, kuten kummipoika viisaasti tuumasi viisivuotiaana.
Huolenaihe, joka minulla noin yleisesti yhteiskuntaa ajatellen on, on tietotulvaan ja kehityksen syövereihin hukkuminen. Ihmisten hyvinvointi – miten nykyihminen jaksaa? Minä en ainakaan jaksa kiinnostua kohta enää mistään. Kaikkialla tykitetään ja tuputetaan uutta, koko ajan pitäisi olla verkossa, näkyvillä ja saatavilla. Enää ei ole edes työaikoja, joku huhuilee ja vaatii jotakin Facebookin inboksissa. Mikään ei myöskään riitä: esimerkiksi artistille ei riitä että hän on äärimmäisen lahjakas tai brändille laatu, kun olennaisin työ tehdään nyt tykkäyksiä haalimalla SoMen liian monessa eri kanavassa – ja tämä on luonut uudenlaiset raamit menestykselle. Samaan aikaan kun työtä tehdään monikanavaisesti yhä enemmän, työstä ei kuitenkaan tahdota enää maksaa. Luova työhän nyt on aina ollut ilmaista: ”jos et sinä tee, niin joku muu tekee kyllä” – voi kun ammattilaiset tahot tajuaisivat, kuinka naurettavia ja epäammattilaisia he ovat. No näkymätön klovnin asuhan heillä on päällään. Ja vain tyhmä ei ymmärrä, ettei yhteiskunta saati maailma koskaan korjaannu ilmaisia, pätkä- ja orjatöitä teettämällä. Pahoinvointi on ja pysyy läsnä. Valitettavasti niin kauan kuin raha vallitsee, palkkatyö on ihmisen kasassa pitävä selkäranka. Mutta työstä täytyy voida nauttia.
Kuten elämästä. Mutta nykyihminen ei elä elämäänsä. Enää ei voi ripustaa aivoja narikkaan – vaan online. Väkisinkin on vaistomaisesti verkossa ja elää elämää elämän ulkopuolella. On levoton olo. Hengellisyys on kaikonnut ja sisäistä rauhoittumista ei ole. VAPAA-aika ei tunnu enää missään. Toissijaisista laitteista on tullut ensisijaisia. Elämän ensiedellytys. Mutta meitä ihmisiä ei ole luotu niiden muovaamaan jatkuvaan aktiiviseen tilaan, ja siksi olisikin kiinnostavaa nähdä uudet aivoverenvuototilastot omaa kohtausta odotellessa. Päätin juuri tänä aamuna, että en enää perkele katso puhelinta ensimmäiseksi kun herään. Vaan teen niin kuin ennen vanhaan, menen suoraan kahvinkeittoon ja kuuntelen että siellä ne linnut taas laulavat. Uusi, kaunis päivä!
Olen yrittänyt miettiä, kuinka pysäyttää väärä suunta, mihin elämä on menossa. Kuinka löytää tasapaino oikean elämän ja netissä vietetyn ajan välillä? Kuinka rakentaa RLRL – real life real love – uudestaan. Loppujen lopuksi kaiken onnen takana on aito lähimmäisenrakkaus. Kuten vastikään lukemassani psykologi Tommy Hellstenin kirjassa luki: ”Ns. hyvinvointivaltioissa on pahoinvointia enemmän kuin valtioissa, joissa meidän mittapuidemme mukaan pitäisi voida huonosti. Sisäistä pahoinvointia ei voi poistaa ulkoisin keinoin, vaikka kuinka yrittäisi sitä koristella.” Elämme täysin surkuhupaisella tavalla. Ja se on jotain mitä saatetaan katua tulevaisuudessa kiikkustuolissa – että kiikun kaakun vaan sullekin.
Kaiken koneella istumisen ja elämäntyön raskaan raatamisen lomassa kävin ottamassa kiinni vanhoista perinteistä. Jokapäiväinen hyvää oloa tuottava Le Meridienin kuntosalivisiitti päättyi kehon ja mielen täyslepoon, kun Myoka Lotus Spassa hoitaja teki minulle intialaisen iänikuisen Elakizhi-hoidon lämpimillä yrttiöljyillä. Osuvasti Spa:kin seinällä oli jotain aatoksia, mitä tässä olen nyt jahka kelaillut.
