Olen mietiskellyt tässä, kuinka jännää elämässä on että samat asiat kiertää luoksesi uudelleen. Kiinnostuksen kohteet pysyvät loppujen lopuksi päällimmiltään aina aika samoina. Muistan kirkkaasti, kuinka ala-asteella ollessa haalin Ärrältä matkaesitteitä ja hiirenkorvatin sieltä sivuja sekä ruksin hotelleita, jonne halusin matkustaa. Tyyliin Aurinkomatkat syksyopas -95! Minulla oli kaikenlaisia matkustushaaveita – vaikka emme me kovin usein matkustaneetkaan. En tiedä, miksi veri veti maailmalle jo mukulasta. (Myöhemmin yllä mainittu harraste jatkui konkreettisempana kielikurssiesitteiden ja yliopistovaihtokohteiden pläräilynä ja niiden kauttahan se maailmanvalloituskipinä sitten lähtikin: kun koki että pärjää ja sai ensipuraisun ihan omasta seikkailusta!)
Jokin aika takaperin ystäväni luona vieraillessani hän kaivoi esiin vanhat tekemäni lehdet, joita olin hänelle monta vuotta peräkanaan synttäreinä ja jouluina lahjaksi väkertänyt. Bändimme Happy go Luckyn fanilehti. Kuinka hullulta tuntui näin parisenkymmentä vuotta myöhemmin huomata, kuinka olin kirjoittanut silloin kahdeksan aukeaman artikkeleita per kohde siitä, kuinka bändimme oli matkustanut lomalle a) Havaijille, josta on sittemmin tullut todella merkittävä kohde minulle ja b) Maltalle, jossa olen asunut yhteensä about viiden vuoden ajan. Kaikki tämä Seiskasta yms. keltaisista lehdistä leikatuilla kuvilla, joihin olin altaalla lötköttelevien mallien ja aalloissa hyppivien poptähtien kasvojen kohdalle editoinut meidän naamat. Jututkin olivat totuttuun tyyliin aika korkealentoisia.
Laulu ja teatteri/ilmaisutaito olivat kirjoittamisen ja kuvisjuttujen kanssa vahvasti mukana lapsuudessa ja nuoruudessa. Itse näyttelyn lisäksi olin aina myös ohjaaja-käsikirjoittaja. Rippilahjaksi sain videokameran. Ysiluokalla juuri olleiden presidentin vaalien jälkeen kirjoitin poliittisen trilleri-satiirin, jossa Esko Aho tuli Harvardista asti kaappaamaan vallan Tarjalta, jota esitti ärrävikainen oranssilankaperukkinen poika. Ystäväni Heli oli multilahjakkuus Ahona ja Arajärvenä ja monena muuna. Ja me muut oltiin Ahon kätyreitä taikka sitten Wäinön enkelit ja Jammu Pommi, jotka Tarja oli kutsunut hätiin. Muistan kuinka minua silloin perfektionistina ja ohjaajana kismitti, kun Tarjaa näyttelevä tupakalta haiseva kloppi ei voinut muistaa edes yhtä vuorosanaa oikein: Kun jännittävästi kuvavaihdoin editoidussa lopun kliimaksissa Esko saapui pirssimatkansa päätteeksi viimein Kultarantaan klassisista musiikkia kuuntelevan ja hyvän kirjan ääressä rentoutuvan Tarjan luo, nitistämään hänet, Tarja kysyi ensi-ihmetyksissään ”Esko, etkö sinä olekaan HarvardisTa?!” Loppujen lopuksi tohellukset tekivät videosta juuri parhaan. Mainiota katsella tälläisiä vanhoja pätkiä varttuneena. Aina tuli kyllä tehtyä viimeisen päälle ja hauskaa oli. Kaikki taideaineet olivat kymppejä.
Olinpa jo muuttamassa Kuopioon ilmaisutaidon lukioon 16-vuotiaana, kunnes tapahtui äkillisiä muutoksia – mutta joskus on hauska miettiä, että millähän tiellä sitä nyt olisi jos sinne olisi päätynyt. Lähdin työnhaussa lopulta copywriteriksi, koska ajattelin ettei Suomessa voi menestyä käsikirjoittajana. Harmi, koskaan ei pitäisi ajatella loogisesti. Ei pidä kaihtaa mitään, mahdotonta ei ole vaikka siltä usein tuntuisikin(?)
Nykyään kaipaan vanhoja harrastuksia todella paljon, ne ovat kiertäneet takaisin. Ne ovat enemmän hetkessä elämistä ja naurahtelua kuin mikään muu! Haluaisin koneella nököttämisen ja kököttämisen sijaan rakentaa ihmisten kanssa, hyvien tyyppien kanssa.
Matkailun/maiden ympäriltä maantiedon opettaja kävi yhdessä vaiheessa mielessä, koska nautin aina maantiedon ja biologian tunneista ja tein makeita esityksiä eri maista – Makedoniasta Madagaskariin. Open ura tyssäsi siihen, että ajattelin, etten halua joka päivälle samaa runkoa ja samaa opetussuunnitelmaa. Pakko saada tehdä jotain luovaa. Toinen vaihtis, meribiologi, olisi ollut sentään vähän kiinnostavampi. Luontodokkareita katson jatkuvasti edelleenkin ja liputan ylipäänsä luontomatkojen puolesta.
Yliopistossa – vaikka olin jo viestinnän ja markkinoinnin tiellä – kävi sivuaineena taidehistoriaa opiskellessa vielä mielessä taidehistorioitsijan eli galleristin hommat. Nyt haaveilen omasta pikku galleriasta, jonain päivänä… Ja yritän vapaa-ajalla muistaa rentoutua sohvalla taidehistorian kirjoja ja eri taideteoksia, edes muutaman, selaillen.
Ja kuinka ollakaan sitten 90-luvun haavematkaesitteiden selailun, ensimmäisessä kunnollisessa mainostoimistoduunissani Aurinkomatkat oli pääasiakkaani. Nyt taas siitä viiden vuoden päästä löydän itseni kirjoittamasta heille artikkeleita. Ympäri mennään yhteen tullaan. Niin se menee. Tiedä mistä sitä vielä itsensä löytää.
”Minusta olisi pitänyt tulla suuri näyttelijätär,” sanoi edesmennyt mummoni, jonka olisin voinut hyvin kuvitella mustavalkofilmeihin. Hänen lauseensa saa jaksamaan täynnä esteitä olevassa elämässä ja ajattelemaan ettei mikään, mitä haluaa, ole koskaan liian myöhäistä tai mahdotonta. Jatketaan pyörittelyä!
