Kun aivot paahtuu ja mieli vilisee – liika- tai pakkoajatusten ristiaallokossa

Tunteet — 13.7.2020

Luin kerran lehtiartikkelia pakkoajattelusta ja lausuin huomaamattani kokemuksen syvällä rintaäänellä (?) ”shiiiiiiiiiii”. Juttu kuulosti sen verran tutulta. Ylen artikkelissa mies kertoi siitä, kuinka ajatukset kuohuvat hänen päässään: yhdentekevä ajatus voi jäädä päälle jumittamaan aivoissa ja pahimmillaan se saattaa toistua satoja kertoja. Nämä ovat jyllääviä, mielen jumittavia pakkoajatuksia. Älypuhelimesta oli tullut miehelle yksi apuväline taistelussa pakko-oireista häiriötä vastaan: ”Kirjoitan jumituksen puhelimeen muistiinpanoihin ja siten saan sen siirrettyä sivuun.” Näin teen minäkin – mutta en ole aiemmin tajunnut, että minua koettelee ehkä jonkin sortin ongelma. Artikkeli toi asian tuoreena eteeni. Jatkoin miehen kokemuksesta lukemista: ”Pakkoajatusten kanssa eläminen tuntuu raskaalta. Päätä ylikuormittavat ajatukset ovat johtaneet ahdistukseen.” Sama homma; pää tuntuu usein raskaalta kantaa.

Ajattelen liikaa. Koko ajan, kaikenlaista. Onneksi nämä ajatukset eivät kuitenkaan tunnu ihan yhdentekeviltä. Jatkuvasti pulppuavat ideat häiritsevät minua. Lähes koko ajan joudun olemaan kirjoittamassa niitä ylös puhelimen Notes-listaan. Minun Notes on täynnä lukuisia muistiinpanoja erilaisista ideoista. Sitten saatan myös miettiä erilaisia buukkauksia (leffa, juna, laiva, synttärit – 35v hei!), ehdotuksia kavereille – tai huolehdin muista. Olen henkeen ja vereen suunnittelija. Sitä, tätä ja tuota täytyy muistaa. Enkä enää luota pääni muistiin – niin kuin silloin joskus osasi vielä tehdä, kun elämä ei ollut vielä tällaista. Kun elämä oli rentoa, kai? Mietinkin, että missä elämänvaiheessa elämästäni tuli tällainen yksi ***** iso Notes-lista tai ajatushautomo?

Yritän sanoa itselleni: yritä nyt rauhoittua hyvä ihminen, et sinä saa mitään aikaiseksi, jos sulla on noin paljon mielessä. Olen kuin kosteassa säässä nököttävä vattupensas, joka puskee uutta marjaa koko ajan eikä malta lopettaa tuottamista. Sitä haluaa kehittää ja puksauttaa ulos joka marjan, mutta moni mätänee kasaan, kun ei vaan ehdi poimia samalla kaudella kaikkia. Miksi edes tarvitsisi, onhan meillä hyvällä mäihällä vuosia aikaa!

Missä elämänvaiheessa alkoi tosiaan tällainen ”hedelmällisyys”, että en pysty lopettamaan ajatusten tuloa ja ei ole juuri mielen lepotilaa. Missä vaiheessa mulla alkoi syntyä näin paljon juttua… Aina olen ollut luova, mutta missä vaiheessa se on mennyt överiksi. Narikkaan aivojen ripustaminen – switch off – on välillä vaikeaa. Selitin tätä kaikkea kollega Juuso Vainiolle: sitä ettei minulla ole ainakaan vaikeuksia luoda – päinvastoin; tuskaista on se, että ulos tulee liikaa höyryäviä ideoita. Kehossani on alati jatkuva brainstorming myrsky. Juuso osuvasti nimesi olotilani luovuuden puuskaksi. Minun luovuuden tuska on luovuuden puuska!

Onhan se hyväkin asia, että luova työ, jota teen syntyy luontaisesti – mutta näissä määrin asia ei ole välttämättä vain hyväksi, kun on crazy brains ja miljoona ideaa. Sitä toisinaan tulee hyvin riittämätön olo, kun ei ehdi toteuttaa kuin muutaman ideoista. Usein on olo, ettei ole tehnyt tarpeeksi, ja että on herhiäispesä päässä. Näin myös keskittyminen voi olla vaikeaa.

Toisessa Ylen jutussa kerrottiin, kuinka pakko-oireisen häiriön ihmiset ovat usein lahjakkaita ja lähes aina itseään kohtaan hyvinkin vaateliaita. Ensimmäisen asteen sukulaisista 3–20 prosentilla on todettu sama häiriö, mutta on mahdotonta sanoa, onko kyse geneettisestä vai sosiaalisesta perimästä – todennäköisesti molemmista. Yleensä pakkoneurootikot ovat kasvaneet tavalla tai toisella ahdistavassa ympäristössä ja pyrkineet sopeutumaan siihen omaa käyttäytymistään ja tunnetilaansa säädellen – lopulta kovan hinnan sopeutumisestaan maksaen. Pakkohäiriöön sairastumisen voi nähdä myös äärimmäisenä stressireaktiona. Henkilön itselleen asettamien tai sisäistämien äärimmäisten vaatimusten tai ihanteiden ja todellisuuden välillä on sovittamaton ristiriita (ihminen ei voi toteuttaa vaatimuksiaan tai elää niiden mukaan), mikä aiheuttaa voimakkaan ahdistuksen, jota pyritään hallitsemaan pakkoajatuksilla (obsessiot) ja pakkotoiminnoilla eli rituaaleilla (kompulsiot). Monilla pakko-oireisilla on molempia.

En nyt tiedä, onko minulla varsinainen OCD (obsessive-compulsive disorder = pakko-oireinen häiriö), mutta kyllä esim. hygieniasta olen huolehtinut jo aiemmin niin tiuhaan, ettei korona-aika ole tuottanut ongelmia!

Joskus vielä jouduin torumaan itseäni nukkumaan mennessä, ettei enää ideoita ja ajatuksia. Onneksi tämä on vuoden sisällä kuitenkin kovasti helpottanut. Jospa sitä vähitellen oppii relaamaan, kun tiedostaa asioita ja kehittyy sitä kautta koko ajan. Mielenhallinta on pirun vaikeaa, mutta sitäkin voi harjoittaa. Eikä tosiaan ainoastaan luovilla ole yliajattelun ja analysoinnin ongelmaa, sillä kuten yksi elokuvamaailman aivoihin tuttavuutta Hannibal Lecterinäkin tehnyt sen sanoi:

”We are dying from overthinking. We are slowly killing ourselves by thinking about everything. Think. Think. Think. You can never trust the human mind anyway. It’s a death trap.” – Anthony Hopkins

Joten kuinka sitä turruttaisi hieman aivoja, ilman alkoholia – itse harjoitan ainakin näitä:

  • Tietoinen ajattelu / meditointi
  • Kunnon liikunta
  • Runsas liikkuminen luonnossa – metsä on terapiaa
  • Ja suurin apu ja ratkaisu lienee, että mulla on aina oltava kynä ja paperi messissä niin ei tarvitse yrittää ulkoa muistella ajatusten listaa, joka pulputtaa (kännykkää en yleensä ota luontoon mukaan)
  • REAL LIFE – tosielämään keskittyminen! On auttanut tosi paljon, kun olen nyt keskittynyt viettämään elämää enempi somen ulkopuolella

Onko sinulla haasteita ja kokemuksia liika-ajattelun suhteen? Vertaistuki kunniaan!

ahkera majava rakennuspuuhissa
Olen rakentanut asioita enkä ole ehtinyt kirjoitella Whattawowworldiin perhana vuoteen! On ollut niin paljon muuta mielessä + muuta kirjoitettavaa. En ota tästä nyt ressiä. Chillisti.
Facebook Comments
close