Oli aurinkoinen lauantaiaamu 16.3.1968. Vietnamin My Lain (myös Son My) kyläläiset olivat valmistautumassa markkinoille, tavalliseen tapaansa, aivan kuten joka viikonloppu. Erona kuitenkin, että tänä kyseisenä lauantaina 50 vuotta sitten USA:n armeijan sotilaat tulivat ja riistivät heiltä hengen.
Vietnamin sodan aikaan tapahtuneessa My Lain kylän verilöylyssä kuoli syyttä suotta arviolta 504 siviiliä. USA oli uskonut Vietkongin vihollispataljoonan piilottelevan kylässä ja kyläläisten suojelevan sitä. Pinkvilleen – kuten amerikkalaiset My Laita ja sen pienoiskyliä nimittivät – oli suunniteltu ja valmisteltu suurhyökkäys. Päivä koitti ja näkymättömästä vihollisesta ei kuitenkaan näkynyt jälleen jälkeäkään. Tästä turhautuneet, päästään ilmeisesti vinksahtaneet, USA:n sotilaat päättivät alkaa raiskata ja tappaa pääosin naisista ja lapsista ja vanhuksista muodostuvaa kylää. Aseistamattomia siviilejä vastaan hyökättiin täysin epäinhimillisesti. Kylästä ei löytynyt niitä suojeltuja sotilaita eikä edes aseita. Viattomia uhreja oli yksivuotiaista mummoihin ja pappoihin. Henkiin jäi vain kymmenisen kyläläistä, joista yksi selviytynyt – tapahtuman aikaan 11-vuotias – herra Pham Thanh Cong on omistanut elämäntyönsä häntä iänkaikkisesti vaivaavalle, karmivalle muistolle. Hän pitää yllä My Lain historiallista tapahtumapaikkaa ja museota – ehkä siksi jottei maailma unohtaisi.
Kambodzan kuolemankenttien tapaan My Laissa liitelivät symbolisesti perhoset ikään kuin sielujen muistoiksi ja linnut lauloivat elämän jatkuessa. Samat puut kuin 50 vuotta sitten olivat kulisseina paikallaan. Oli vaikea kuvitella, että kohdassa, jossa seisoin, oli joskus tapettu yksi ja toinen ja kolmas – lasku jatkuu – arvokas ihmishenki. Yhtä juttua en ole koskaan ymmärtänyt, kuinka kasvetaan tai tullaan pahaksi? Kuinka joku voi tappaa? Itsepuolustusmielessä ehkä jotenkin, mutta että muuten vain???
My Lain tapahtumista syytettiin pääasiassa ”Charlie Company” –nimellä tunnetun C-komppanian luutnanttia William Calleyta. Holtiton ihmishirviö oli teurastanut itse useita ja antanut määräyksen tappaa kyläläisiä. Hän oli ainoa mies, joka tuomittiin myöhemmin USA:n armeijan sotaoikeudessa. Hän puolustautui sanomalla toimineensa Kapteeni Medinan ohjeiden mukaan. Kapteeni Medinan ei kuitenkaan voitu todistaa antaneen siviilien tappokäskyä. Calley tuomittiin elinkautiseen, mutta pari päivää myöhemmin presidentti Nixon vapautti hänet. Jos Calleyn tuomio olisi myönnetty, koko USA:n tuomio ja maan johtoeliitin tuomio olisi myönnetty. Usalaiset kävivät siis sijaissotaa Neuvostoliiton kanssa ja sikailivat siinä sivussa suorittamalla lauantaiset joukkoraiskaukset ja joukkomurhat tuosta vaan hups – ja se oli OK!!! Toimillaan USA antaa esimerkin yhdestä historian pahimmista sotarikoksista, josta väkisinkin miettii, toimiiko se oppikirjanmerkkinä vastaavia tapahtumia vastaan vai oikeutuksena joillekin ihmisperseille, jotka sotivat tuolla Lähi-idän tantereilla parhaillaan. Syyrian konfliktin alkamisesta on tässä kuussa tullut kuluneeksi jo seitsemän vuotta, ja ihmisoikeusrikkomuksia tapahtuu jokaisena viikon päivänä. Kuten miss universumit tekevät – tilaisin yhden maailmanrauhan, kiitos! Saadaanko tätä samaa lausetta hokea oikeasti läpi historian? Mikä meissä on vialla, miksi on niin mahdotonta selättää äärimmäisyydet ja kitkeä sota?
My Lain teloitus päättyi viimein – himppu ennen kuin kaikki olivat kuolleet – siihen, että yksi inhimillinen amerikkalainen lensi paikalle. Nuori 24vee pilotti Hugh Thompson tuli jenkkihyökkääjien ja siviilien väliin ja ehti pelastaa paikan päältä muutamat henget. Kirjassaan The Witness from Pinkville, henkiinjäänyt My Lain museonjohtaja herra Pham Thanh Cong kertoo rauhattomuudestaan. Häntä kohtaan ja hänen kuollutta perhettä kohtaan tehty teko on sellainen, jota hän ei pysty koskaan käsittämään.
Lähteet:
Pham Thanh Cong – The Witness from Pinkville
My Lain museo
Wikipedia
