Lapsena halusin olla poika. Oli aikakausi jolloin käytin Winnipeg Jetsin college-asua ja vaihtelin NHL-kortteja luokan poikien kanssa. Eka levy oli OffSpringin Smash (vieläkin kova levy, ei siinä mitään) ja osasin ulkoa Klamydian biisit, ja isosiskoa hävetti, kun saatoin rallatella niitä vanhempien kuullen. Hetken ehkä ajattelin itse olevani pikkuveli, jota kaipasin. Silloin vielä ”poikuus” tuntui jotenkin paremmalta, ja muutenkin tunnusti siltä, että ehkä herkkänä naispuolisena piti olla vähän kova – jätkämäinen itsetietoisuus oli hyvästä. Sen avulla koulussa pärjäsi ongelmitta. Isini kutsui minua Hepuksi – sehän on vähän niin kuin dude!
Nyt en voisi kuvitella olevani mies. Koska on ihanaa olla nainen – ja tietty koska miehet ovat ihania! Olen tasa-arvon kannattaja. Joskus puuskissani voisi luulla feministiksi, mutta äh, samalle viivalle minä utopiassani asetan ihmiset. Välillä naistenpäivästä kuulee viisastelua, että jos kerran halutaan tasa-arvoa, miksi sellainen on (vaikka huomio: kansainvälisiin juhlapäiviin lisättiin myöhemmin tasa-arvon nimissä myös miestenpäivä). Minusta on ihan kiva muistaa niitä saavutuksia, joita naiset ovat saaneet aikaan ponnisteltua – ja muutaman kerran on ponnistettu vähän muutakin. On ollut molempia; lasta ja paskaa. Tiesittekö muuten miehet, että naiset luultavasti kakkivat synnyttäessään ja että naiset paskaavat ylipäänsä? Anteeksi. Olin ällöttävä – vaikka yritin vain olla hauska!
Surullisinta ja vaikeinta minulle henkilökohtaisesti naiseudessa on ollut naisten luovuuden ja hauskuuden kyseenalaistaminen. Onneksi viimein nyt 2010-luvulla tuntuu, että se alkaa voittaa. Viimeksi eilen illalla fiilistelin Krista Kososen roolihahmoa ja tuli ikävä omia näytelmäaikoja. Me tehtiin kavereiden kanssa yhtä sun toista, ja toissa iltana nauroin muun muassa Blair Witch Project -parodialle, jossa minulla valui kosteusvoideräkä poskella ja pyörin ympyrää metsässä Ostakaa makkaraa -nokkahuilusävelmän soidessa taukoamatta taustalla. Ja nauroin poliittiselle trillerille, jossa Esko Aho yrittää vallankaappausta Tarja Haloselta, ja Suomen Bondi ja Charlien enkelit rientävät hätiin.
En muista kyllä, että koulussa olisi ollut kovin suuria ongelmia poikien joukossa – ja sen huomaan nykymaailmassakin, että vahvasti ainakin siitä omasta ikäluokastani lähtien miehet ovat minun kokemukseni mukaan hyvin tasa-arvoisia. Mutta auta armelias, kun menin 2000-luvun puoliskossa keltanokkana miesvaltaiselle mainosalalle – oli aika perseestä. Perseestä tarrattiin kiinni kirjaimellisesti firman juhlissa, ja töissä keltään ei saanut minkäänlaista vaivannäköä minun ohjaamiseen – vaikka harjoitteluun alkuun menin – koska luoviin kykyihini naisena ei selvästikään uskottu. Kukaan muu kuin minä itse. No enpä voi juurikaan muita harjoitteluajoiltani kiittää kuin itseäni, että läpi harmaan kiven ja talouden puskin. Ensimmäinen arvostamani työpaikka olikin sitten se, jossa onnekseni luova naisjohtaja palkkasi minut. Sain kerrankin oikeaa palkkaa tuottamastani luovasta työstä ja se tuntui niin mukavalta. En tiedä, oliko se naisen euro, mutta palkkaa joka tapauksessa.
Tokihan niin kutsutut munakerhot vieläkin kokoontuvat työpaikoilla, ja ainakin nuorena naisena herätät jatkuvasti hilkun epäilystä. Yleneminen ja vakavasti otettavuus on joillakin aloilla vaikeaa. Ja joskus tuntuu, että miehiä lähinnä ärsyttävät tai pelottavat vahvat naiset. Mutta heille tiedoksi, meille se on tietyn pisteen jälkeen ihan sama. Niin sanotun kiehumispisteen. Joskus olisi hienoa, kun kukaan ei kyseenalaistaisi. (Naiset tekevät tätä valitettavasti myös toisilleen! Ei näin. Meidän tulee auttaa toisiamme etenemään täysin tasa-arvoisiksi!) Mutta loppujen lopuksi riittää se, että uskoo itseensä, ja se meidän kaikkien tulisi oppia. Jos asiat eivät etene sukupuolen, iän tai minkä tahansa veljeilyn takia, ja jos ei saa sataprosenttista uskoa, suotta sitä sitten tuhlaa arvokasta elinaikaansa. Olen kyllä kapinoinut ja oppinut edellisen opin vasta väkisin. Naisen mieli, kieli ja hormonit. Ne tekevät meistä naisia. Puolensa pitäminen, pieni raivopäisyys ja puhti kuuluu silloin tällöin minusta jokaiselle kunnon noita-akalle. Roviolla palaminen ei tunnu tällöin missään. Sain kerran ystävältäni, jonka kanssa olen kasvanut ja jonka uraa olen seurannut ylpeänä vierestä, Hullu akka -nimisen kirjan. Se naurattaa nyt miettiessäni: ihme jos kortissa ei lukenut, hullulta akalta hullulle akalle. Sellaisiahan me olemme olleet. Täyskahjoja ja ylpeitä siitä. Minusta tuntuu, että ”hyvällä tavalla kahjous” on piirre, jota arvostan ja joka on – kun mietin – jokaisessa ympärilläni olevassa naisessa. Ja altavastaajina tarvitsemme sen.
Toivon, että naiset saisivat olla hulluja akkoja muuallakin maailmassa. Ettei naisten tarvitsisi nöyrtyä, alistua, hiljentyä, hyväksyä kuraa. Toivon, että joukkoraiskaus Intiassa saisi ehdottoman tuomion – eikä kyräiltäisi naisen syyksi, että hän oli liian myöhään ulkona liikkeellä ja halusi näin tulla raiskatuksi. Toivon, että ensi autokaupoilla Maltalla myyjä ei katsoisi puhuessaan ainoastaan ystäväni miestä vaan kertoisi autosta myös sen varsinaiselle ajajalle. Toivon, että Lähi-idässä tytöt saisivat lukea ja antaa äänensä kuulua. Toivon, että tyttöjen ympärileikkaukset näkisivät päivänpäätteen Etiopiassa ja muualla Afrikassa. Toivon, ettei Kiinassa tapettaisi tyttövauvoja ja heitettäisi heitä vessanpöntöstä alas arvottomina. Ja toivon, että kaikkialla maailmassa miehet naistenpäivän ja yhteisen taipaleemme kunniaksi laskisivat pöntönkaaret alas. Koska olemme sen arvoisia.
Tässä yksi aiheeseen sopiva lempimainosfilmini:
