Tein vastikään pienen kokeen Instagramissa. Pyysin seuraajiani mukaan kollektiiviseen tarinan luontiin yksinkertaisesti vain kirjoittamalla ihan mikä tahansa ekana mieleen tuleva lause kommenttiruutuun. Vain pari kaveriani kirjoittivat, ja piti pyytää. Kuinka säälittävää. Eikä ainoastaan minulle vaan koko edustusryhmällemme: aikuisille.
Joskus tuntuu niin kovin tylsältä elellä aikuisten seassa. Aikuiset ovat niin vakavia. Miksi niin vakavia?
Mihinkään ei heittäydytä (paitsi ehkä kännissä) ja on hyvin haastavaa innostua asioista. Aikuiset tallaavat totuttujen, oletettujen normien mukaan, jotka estävät heitä tekemästä mitään ”kummoisempaa”. Omaakin elämää tärkeämpää on mukautua toisiin tylsiin aikuisiin. Tämä on sitä elämää, joka näkyy julkisilla paikoilla, omassa naapurustossa ja työpaikassa. Ehkä kotona, omien seinien sisällä, voi vähän höllätä. Miten sinä, toimitko aina niin kuin haluaisit, sydämesi ja mielesi mukaan? Kyseessä on oikea onnellisuustekijä – voivatko ihmiset olla oikeasti onnellisia ja tyytyväisiä ns. kopioi ja monista –roolissa? Ovatko ihmiset omia persooniaan, jotka käyttävät omaa mielikuvitustaan ja omaa päätään, vai ovatko he kollektiivisia lampaita?
Yritän tässä herätellä spontaania eloa! Uskallan väittää, että meillä aikuisilla voisi olla varmasti paljon rikkaampi elämä. Usein emme tee asioita, jotka tulevat mieleemme salamina. Salamat kestävät sekunninsadasosan. Sitten erinäköiset filtterit suodattavat ne tiehensä. Mm. koska olemme epävarmoja, miten muut reagoivat johonkin.
Mielikuvituksen nitistäjiin kuuluu ehdottomasti tämä muiden ihmisten kritisoinnista (aina joku tylyttää) kumpuava epävarmuus. Sen lisäksi kiireinen, hektinen elämä sekä laiskuus ja totutut tavat työntävät kauas mielikuvituksemme käytön, ja kaikista sykähdyttävimmät asiat elämässä kärsivät eivätkä pääse syntymään. Sitten kun totumme tällaiseen, yhä voimistuneeseen elämänmuotoon, tajuammeko edes kuinka paljon hauskempaa elämämme voisi olla niin monilla osa-alueilla? Ei ihme, että aikuiset kuluttavat niin paljon viidettä, kun he eivät käytä omaa potentiaaliaan sitten yhtään.
Minä olen aina ollut hyvää pataa mielikuvitukseni kanssa ja olisin ekana mukana jonkun kollektiivisessa tarinassa, mutta mitä tulee tavallisiin elämän tapauksiin minuakin harmittaa olemattomuuteni. Elämäni voisi olla vähän enemmän niin kuin luovassa käsikirjoituksessa. Jos joskus edes uskaltaisin avata suuni ja puhua kivan näköiselle tyypille tai hyppäisin spontaanisti johonkin bussiin ja lähtisin katsomaan vähän uusia ympyröitä tällä saarella. Mereenkin voisi sukeltaa useammin. Virkistäisi. Aikuisten pitäisi elää enemmän lapsen kaltaisesti, tehdä ja nähdä –mentaliteetilla taikka tehdä ja pysyä vireänä – mentaliteetilla. Ei ihme että uuvumme, jos istumme koko päivän istumatyössä koneella. Pitäisi vähän sotkea pakkaa. Se on harmi, että vielä lapsena olevat piirteet häviävät iän myötä. Jokaisella lapsella on rutkasti mielikuvitusta ja mielikuvitus korreloi mielekkääseen elämään, eikö muka?
Elämä olisi varmasti kaksisempaa, helpompaa ja hauskempaa, jos se ei olisi liian muodollista. Ostinpa itselleni juuri joulukalenterin, vaikka olen kolkyt. Olen kolmekymmentävuotias naiivi naikkonen.
”Vitsi mikä naiivin innostunut ote sinulla on elämään. Pidä se, tuollaisia tapauksia näkee liian harvoin.” Joku tuntematon sanoi minulle joskus Australiassa. Iloitsin kuulla tämän, se oli päiväni kohokohta.
