Perjantaina 13. päivä,
Ehkäpä yksi pisimmistä oppitunneista elämässä on sen hyväksyminen, että epäonnea ja surkeita tuntemuksia tarvitaan, jotta voisi tuntea onnen. Iän myötä ihmiset – ainakin meikätyttö – hiljaa oppii hyväksymään kohtalonsa ja tyytymään elämän ennustamattomuuteen. On turha liioimmin pyristellä paskaa vastaan, koska se on pois sielunrauhalta. Näin kolmenkympin kynnyksellä olen heittänyt elämäni herra kohtalon huomaan. Jos kuolen huomenna lento-onnettomuudessa, kuolen tyytyväisenä – kiitollisena niistä kaikista makeista mestoista, jotka ehdin nähdä.
Onhan noita ollut sattumuksia, että välillä ihmettelen, että porskutan vielä täällä. Miksi saan olla täällä? Joka päivä uutisissa tulee vastaan surkeita kohtaloita ja kuolemaa. Onko enkeleitä olemassa – miksi he ovat suojelleet juuri minua? Onko mummo enkelinä jossain?
Melbournen St. Kildassa jäin auton alle. Onni onnettomuudessa päälleajaja oli lääkäri. Siinäs näette, aina on jotain hyvää! Heti tapahduttua naureskelin hysteerisenä ambulanssissa, ilokaasuissani. Mutta jälkikäteen aloin miettiä, siinä olisi voinut käydä oikeasti köpelösti. Kallo olisi voinut murskaantua kuin punamustavalkoisissa Tarantinon elokuvissa. Sen sijaan, tämä oli kuin piirretty! Lensin kivasti pyllylleni tuosta 40 kilsaa tunnissa tuupanneesta vauhdista. Peräni ansiosta, viihdytän teitä tänä päivänä tässä! Mustavalkoisesti olin juoksulenkillä, kun onnettomuus tapahtui, mutta sen jälkeen lihoin ensimmäistä kertaa elämässäni; kun nilkka naksahti Cadburyn suklaalevyt alkoivat loksahdella – piti maistaa kaikki maut ja niitä riitti Ausseissa!
Kuuban Havanassa kävelin linnoituksen muurilla, kun kova tuulenpuuska puhallutti minut juuri oikealle sivulle. Sattui mätkähtää maahan – muttei sattunut enää yhtään, kun kurkkasin toiselle puolelle. Syvä kuilu kommunistiseen helvettiin.
Nämä olivat vain pari tapausta. Hyvä onni huonon onnen kyljessä herättää nöyryyttä.
Onnettomuusstatseihini pohjautuen pyrin elämään kuuluisan kliseisesti: kuin jokainen päivä olisi viimeinen. Mutta se on hankalaa. En joka päivä onnistu. Onnistutaanko me ihmiset vai puhutaanko vaan lämpimiksemme? Minusta se ei ole meille helppoa ja pidämme elämää (ja terveyttä) itsestäänselvyytenä, niin kauan kuin se on. Pitäisi kyllä raataa vähemmän ja nauttia enemmän, kiireettä. Pysähtyä nautiskelemaan.
Pitkäkestoisin huono onni mikä minulla on jahka ollut ja jatkunut, on ollut shekin saaminen Maltalla (kyllä niitä käytetään vielä täällä). Olen odotellut postissa shekkiä kohta vuoden. Epäonnekseni pari ekaa kertaa se oli mennyt väärään osoitteeseen (mikä on outoa, sillä olen aina asunut samassa paikassa), ja sitten kolmannella yrityksellä se kyllä tuli, mutta sitä ei oltu allekirjoitettu. Jos jotain tästä huonosta lykystä tai pikemminkin maltalaisesta kaaoksesta oppii, on se pitkä pinna. Ja voi kuinka olenkaan iloinen, kun joskus sen shekin saan. Hehkun onnesta ja käyn ostamassa itselleni jotain kivaa palkkiona kärsivällisyydestäni. Mutta matkalla pysähdyn liikennevaloissa ja katson ympärilleni, vaikka palaisi vihreä (kuten St. Kildassa, Melbournessa).