Vuosi sitten pysähdyin Madridin kaduilla kulkiessani, kun maltalainen ystäväni laittoi minulle tiedoksi järkyttävän uutisen. Maltalainen toimittaja Daphne Caruana Galizia oli murhattu autopommilla. Onko brutaalimpaa tekoa kuin sellainen, jossa ihmisen ruumiinosat makaavat ympäri peltoa keskellä kirkasta päivää? Olin sanaton kuulemastani ja näkemästäni. Daphne Caruana Galizia oli Maltan ykkösjournalisteja, joka tutki ja paljasti saaren korruptiokiemuroita, jotka yltävät aina ylhäältä poliittisesta johdosta alas mafiamaailmaan. Daphne oli myös yksiä ja harvoja – vahtikoira, jollaisia saarella ei liiemmin ole. Nyt kriittinen ääni oli vaimennettu. Kenen toimesta? Sitä ei tiedetä vielä tänä päivänä.
Tuohon päivään asti olin surrut aiemmin samana keväänä menettämääni konfirmaatioristiä. Sekin oli irstas tapaus. Käytin ensimmäistä kertaa elämässäni siivoojaa työkiireiden vuoksi – tämä on tavallista Maltalla työskentelevien expatien keskuudessa, joten päätin kokeilla. Kerta jäi viimeiseksi. Siivooja ei ollut siivonnut muuta kuin kaapit; tonkinut ja järjestellyt ne uusiksi. Hän ylitti hyvin henkilökohtaisen rajan, avaamalla kaappini ja koskemalla omaisuuteeni koruista alushousuihin. Harakka oli vienyt mukanaan tunnearvoa sisältävän ristin ketjuineen. Mietin, kuittasiko mdinalainen katolinen tämän myöhemmin menemällä rippikoppiin synnintunnustukseen.
Voin pahoin ja koin suurta ahdistusta siitä puistatuksesta, että joku oli yksi kerrallaan sormeillut omaisuuttani reviirilläni. Soimasin itseäni, miksi en luottanut vaistooni: minulla oli nimittäin ollut omituinen tunne, kun päästin naisen sisään. Hänestä ei tullut hyviä viboja. Mutta kuten tuomariystäväni myöhemmin sanoi, ero ennakkoluulon ja vaiston välillä on hiuksenhieno. Näin minäkin ajattelin; enhän voinut olla laskematta tyyppiä sisään, se olisi ollut törkeää. Olen aina halunnut uskoa ihmisistä hyvää ja jos se koituu kohtaloksi niin sitten se koituu. Mutta opittuani tapahtuneesta jatkossa tiedän, että vastaavan epämiellyttävän olon kohdatessani luotan kyllä vaistoihini. Yleisesti olen ennakkoluuloton ja pidän ihmisiä lähtökohtaisesti hyvänä, mutta jos vainu syttyy päälle, luotan tähän ”kuudenteen aistiin”. Omaan turvallisuuden tunteeseen on ehkä ihan järkevää luottaa – kuinka jännää muuten, että ihmisellä, eläimellä ja luonnossa on sellainen kuudes aisti! Pahinta tätä uskomattomuutta käsitellessä oli etten mahtanut mitään: tiesin, että nainen ja täysvastuuttomasti kädet pystyyn nostanut siivousfirma olivat saastoja, mutten voinut mustamaalata heitä julkisesti, koska asia olisi voinut kääntyä itseäni vastaan. Ilman todisteita olet heikoilla tässä maailmassa.
Ristin sureminen loppui kuitenkin kuin seinään; luovutin loppujen lopuksi maailman pienimmältä tuntuvan asian miettimisen, kun Daphne kuoli. Asiat menivät jälleen niin sanotusti tärkeysjärjestykseen. Oli pahuus minkä asteista tahansa sitä on vaikea ymmärtää, mutta ihmisoikeuksien loukkaaminen ja hengen riistäminen ja tällaiseen välinpitämättömästi suhtautuminen, se on anteeksiantamatonta. Maltalla ristien pöllimistä ja autopommeja tapahtuu just like that, ja mikä uskomattominta maa ei saa mitään aikaiseksi selvittääkseen minkäänlaisia epäselvyyksiä kunnialla. Maa on päältä Välimeren helmi, mutta sisältä läpeensä mätä, järjestäytyneen rikollisuuden vuoksi. Esimerkiksi viime kesäisestä hurvittelualue Pacevillen ison pomon Hugo Chetcutin mafiatyylisestä puukotuksesta voi päätellä paljon. Lähdin Maltalta pois reilu vuosi sitten. Saaren meno on mennyt sen jälkeen vain villimmäksi. Vielä Maltalla ollessani olivat pääministerin vaalit, joissa pääministeriksi valittiin selkeällä voitolla mies, jonka lähimpiä avustajia syytettiin mm. Daphnen toimesta kytkystä Panaman papereihin. Sen jälkeen aurinkoisen saaren asiat riistäytyivät yhä käsistä – mikä tuntuu tietysti omalla kohdallani pahalta. Omalaatuisesta maasta tuli asuinvuosieni aikana hyvin rakas, ”kakkoskodikseni” olen Maltaa jopa kutsunut.
Sama hurja meininki on maailmalla. Tuoreimpana tapauksena saudi-arabialaisen journalistin Jamal Khashoggin katoaminen Istanbulin saudikonsulaatissa hänen mennessään sinne täyttelemään naimisiinmenopapereita. Jälleen paljastui toimittajan murha, josta seurannutta polemiikkia käydään parhaillaan. Myös toisen laidan pulma – valehtelu ja fake news – ovat tätä nykyä nousseet yhä suuremmin, jopa hallitsemattomasti, esiin aina vallinneen sananvapauden rajoittamisen rinnalle. (Paskan suoltamisen tuomittavuudesta esimerkkinä onneksi MV-lehteä julkaissut Ilja Janitskin sai juuri tuomionsa.) Tässä kohden ihmiset voivatkin terästäytyä. Turhan somessa hölinän, syyttelyn, vihapuheen, negan ja tuomitsemisen sijaan voitaisiin keskittyä tuomitsemaan oikeita vääryyksiä: ihmisoikeusrikkomuksia, ympäristörikkeitä ja muuta yleishyödyllistä – kaikkia meitä oikeasti koskettavia asioita. Yleisön vallalla on kuitenkin vaikutusta – ja mihin sen käytämme on hyvä kysymys. Ihmiset ehkäpä salaa rakastavat huonoja uutisia, kuraa ja skandaaleja niiden antaman arjen draaman vuoksi, mutta kun alkaa pohtia asioiden vaikuttavuutta suuremmassa mittakaavassa ja vielä omalle kohdalle, astuu tilalle maailmantuska. Ja maailmantuskan selättämiseksi tarvitaan hyvää uskoa kanssaihmisiin. Meidän pitäisi olla fiksumpia ja kyetä poimimaan oikeat asiat. Toivottavasti koulutus pystyy käsittelemään nykyistä sekametelisoppaa ja opettaa ihmisille kriittistä medianlukutaitoa ja opastaa myös eri vaikuttamisen keinoista, että ymmärrämme enemmän taustoja – pelkkää pintaa syvemmälle. Viestintä on siitä mielenkiintoista, että se on kaikkien meidän ala ja sen merkitys/rooli ei vähene koskaan, pikemminkin päinvastoin. Viestintä on myös hyvin haastavaa. Onneksi omaansa voi tarkkailla ja kyseenalaistaa. Miten kulutat koko laajaa median skaalaa: mitä uskot, mitä jaat, miten vaikutat, mikä on tarkoitusperäsi? Jos jostain saa olla hyvä mieli, niin siitä kun osaa arvioida kokonaisuuksia ja pyrkii itse edistämään hyvää. Kynä on ääni, silloin kun sitä voi ja saa vapaasti käyttää.
Kuuntele tästä myös Vainio & Rinnekangas -podcastin jakso sananvapaudesta:
