”Heinänhauras – sarja heinäkuisia kirjoituksia elämästä.” Osa 1.
”Miten ihminen osaa muka valita mitä haluaa tehdä?”
Olen jatkuvasti kilpasilla kellonviisarin kanssa. Aika ei anna minulle armoa. Haluaisin tehdä ja saada aikaiseksi niin paljon enemmän, mutten ehdi. Pää on täynnä ajatuksia – mitä kaikkea pitäisi tehdä – jatkuvasti. Listaan kuuluvat kymmenet yksittäiset tehtävät sähkösopparin tsekkaamisesta muihin arjen pieniin hoidettaviin, konkreettiset urakkatehtävät portfolion parantelusta hoidettaviin duuneihin, vapaa-ajan suunnitelmat, menemiset ja muut velvoitteet, ja tietysti suuri unelmien rakennustyömaa. Siksi pitäisikin pystyä keskittymään ja aikatauluttamaan, ja isoimmista kokonaisuuksista pitäisi kylmästi osata valita itselleen tärkeimmät. Mutta miten muka kukaan luova tai muutoin toimelias ja kunnianhimoinen ihminen voi mahdollisesti valita mitä haluaa tehdä?! Mitä tulee kaikkiin hienoihin haluihin-ideoihin-vaihtoehtoihin, miten osaa päättää minkä valitsee?
Haen edelleen sitä kuuluisaa sielunrauhaa. Sielunrauha luultavasti meinaa juuri sitä, että kaikkea ei voi saada (aikaiseksi). Se on tuskaista: pitäisi pystyä tekemään raakoja päätöksiä, mihin asiaan keskittyy milloinkin: minä vuonna / missäkin elämänvaiheessa. Valinnanfakta on tuskaista kyllä, mutta onko kuitenkin helpompaa ja parempi elämä, jos hyväksyy sen? Silti kuitenkin, samaan aikaan sitä sanoo ”mutta kun ennen (tuntui että) teki paljon enemmän!” Nykyhöttöihmisenä ei vaan enää pysty! Se on juuri se keskittymiskyvyn puute mikä riivaa. On diagnosoitu, että yhä useampi meistä kärsii ADHD:ta muistuttavasta ATD:sta (attention deficit trait) eli itseaiheutetusta keskittymishäiriöstä. Niin, itse meidän ihmisten aiheuttamaahan se tietysti on, että maailmasta on tullut tällainen hektinen romumielikasa kuin se nyt on.
Mikä siis neuvoksi? Mulla on huono omatunto, esim. jos en ehdi kirjoittaa tänne ja samaan aikaan tämän pitäisi olla kivaa! Ja enpä WWW:sta haluaisi luopuakaan, koska koen, että on niin paljon ajatuksia jaettavana. Harmittaa, kun en ehdi kertomaan enemmän ja useammin, koska asiaa riittää valtavasti – ette uskokaan, näkisittepä listani. Riittämättömyyden tunne on usein ja se tunne on ikävä, nastyyyy. Minusta ei ikinä ole säntillisen säännölliseksi ihmiseksi täällä, olen murehtinut.
Täytyisi muistaa ja hyväksyä rajallisuutensa. Sitä tekee parhaansa, kulloisenkin fiiliksen ja kantokykynsä mukaan.
Täytyisi myös muistaa aikajänne. Eihän aika lopu kesken. Kyllähän sitä aikaa on, jos käy hyvät eli elinpäiviä riittää. Jos jotakin toimea ei ehdi suorittaa juuri nyt, se ei tarkoita sitä ettei sen aika voisi olla myöhemmin. Tai no ehkä joissakin asioissa tarkoittaa. Sekin on fakta: kovin montaa kymmentä, suurta, erilaista hanketta ei elämän aikana ehdi ellei ole tyyliin richard branson.
Kai kaiken takana on rakkaus; ja kaiken takana on rakkaus lajiin. Esim. työelämän puolella ei minua voisi kyllä vähempää kiinnostaa tehdä jotain sillisalaattia; kivoja mutta yksittäisen mitättömiä sanahelinöitä, jotka hukkuvat maailman avaruuteen (ainakaan aloilla, joiden arvomaailmoja en allekirjoita). Minun on saatava tuoda syvyyttä asioihin ja luotava kokonaisuuksia ja tarinaa ja aikaansaannoksia. Isolla pensselillä. Tätä siis täytyy myös heijastella siinä portfoliossaan – ja pitäisi kylmänviileästi luottaa siihen, että homma alkaa pelata. Parhain päin, niillä alueilla, joilla on hyvä ja joista nauttii.
Pää kasaan ja pääasia, että saa edes jotakin hyödyllistä aikaiseksi. Silloin saa kupsahtaa sitten hyvällä omallatunnolla. Kuten Nelson Mandela oli joskus sanonut (Mandela-dokumentissa vuonna 1994):
”Kuolema on väistämätön. Kun ihminen on tehnyt sen, minkä hän uskoo olevansa velvollisuutensa ihmisiään ja maataan kohtaan, hän voi levätä rauhassa. Uskon yrittäneeni kaikkeni ja siksi tulen nukkumaan ikuisuuden.”
Tähtäänpäs tuohon.