Tämä on seksuaalista häirintää

Varoitus: sisältää juonipaljastuksia

Olen niin onnellinen tuosta #metoo-kampanjoinnista, että on pakko lopettaa hiljaisuus mitä tulee itse aiheeseen ja piiiiitkään blogitaukoon. Tarkoitus oli kirjoittaa tänne seuraavan kerran vasta kun uudistunut sivustoni, jota olemme suurella työllä – by-the-way upean herrasmiestiimin kanssa – rakentaneet, on ulkona. Mutta tämä ajoitus on nyt vaan niin täydellinen kirjoittaa! Olen niin iloinen, että maailmanlaajuisesti on avattu suu tästä kirjaimellisesti perseestä olevasta asiasta – siitä kohta lisää. Siis aihe on vaivannut minuakin niin paljon, etenkin nyt vanhemmiten, että olin jo miettinyt etukäteen postausta naistenpäivän tienoille. Mutta paskat naistenpäivästä! Naisten (ja kaikkien ihmisten, eläinten ja organismien) ei kuulu saada hyvää kohtelua vaan yhtenä päivänä vuodessa vaan joka helvetin päivä. Anteeksi taasen ehkä jokseenkin trademarkikseni elämän myötä muodostuneet kirosanat – mutta vain voimasanat riittävät kuvaamaan, kuinka vihainen olen viime vuosina ollut. (Välillä, en nyt koko aikaa!)

Koen jälkikäteen suurta ahdistusta alkaen tapauksesta, joka sattui kymmenisen vuotta takaperin – kirjaimellisesti takaperin. Olin astunut työelämään, ollut siellä ehkä kuukauden, kun firman juhlissa baariin nojatessani johtaja tuli taakseni, tarrasi perseeseeni ja alkoi hieroa sitä pitkään ja hyvin hartaasti. Jähmetyin, olin kauhuissani, menin lukkoon. Reilu kaksikymppisenä en tiennyt mitä tehdä. Viimein sain tilaamani juoman ikuisuudelta tuntuneen ajan päästä ja pääsin irtoamaan tilanteesta. Ikävä tapahtuma oli yllättävä ja uusi, enkä oikein tiennyt miten sen ottaa vastaan. Helpointa oli ohittaa se huitaisemalla drinkki naamaan. Viikonlopun jälkeen tilanteeseen palattiin kuitenkin työpaikalla pienessä poppoossa naureskellen, kun joku paikalla läsnä ollut ilkesikin viitata tapaukseen ja kiusoitella siitä johtajan luonamme käväistessä. Johtaja vastasi huumorilla, lienee häveten mutta tapausta vähätellen: ”No, kevyt isällinen kosketus.” Se on jäänyt korviini karmimaan.

HYI *ITTU! Isällinen kosketus! Haista paska. Minä voisin kyllä tänä päivänä isällisen koston siitä nöyryytyksestä näyttää. Voisin ojentaa sen häpeän ja nolouden, jota tunsin, sanomalla arvostetun nimen ääneen – mutta en sitä tee, koska olen parempi. Mutta suoraan sanottuna *ituttaa katsella tämän suuren suomalaisen yritysjohtajan naamaa, josta ajan myötä on tullut minulle irstauden lärvikuva. Mutta ensireaktio iljetyksen jälkeen käännän uutisille aina kasvoni ja marssin eteenpäin. (Anteeksi edelleen runsaslukuiset kirosanat)

Voin kauttaaltaan sanoa, että mainosala oli minulle henkilökohtaisesti aika ikävää aikaa elämässä. Siellä oli paljon sukupuolista epätasa-arvoa. Enkä jälkikäteen voi olla kuin huvittunut siitä, että luovuuttani on joskus epäilty ja minut nähty mahdollisesti pelkkänä huitukkana. Kun minun piti olla mentoroitavana, minua ei mentoroitu sitten ollenkaan. Minusta tuntuu että kanssani oltiin suorastaan jotenkin avuttomia ja hämillään; miten tuota nyt käsitellä. Sen sijaan meille naisille kantautui, kuinka miehet – usein joukossa myös ilmeisesti jotenkin köyhää seksuaalista elämää potevat ukkomiehet – puhuivat saunassa, kuka firman naisista on mieleen. Mainosalalla, nyt #metoo-kampanjan aikana lehtijutuissa ilmenneellä filmialalla ja varmasti miltei jokaisella alalla ilmiö on tuttu. Asiaa ihan ammatillisestikin sivuten, se on muuten jännää Suomessa, kuinka miesten uskottavuudella ei näytä olevan mitään väliä. Mieti nyt vaikkapa Aku Hirviniemeä Luokkakokouksessa vs. Tuntemattomassa sotilaassa tai Jaajoa Luokkakokouksessa vs. Haluatko miljonäärissä. TV- ja elokuvaviihdettä ja sitä maailmaa valitettavasti pyörittävät usein miehet. Naisten tekeminen on haastavampaa ja leimallisempaa. Ylipäätään, miehet ovat saaneet kautta aikojen tiettyjä vapauksia aina huoraleimasta käyttäytymiseen ja valintoihin. Sama tulee ulkonäköön ja pukeutumiseen: miehien kohdalla ei ole niin ilmiselvää korrelaatiota tyhmyyteen, jos näytät hyvältä. Sitä pikemminkin kutsutaan charmiksi.

Ok, myönnän, myönnän! Itselläni oli valkoinen vartalonmukainen mekko päällä tuossa perseestä olevassa tilanteessa – mutta miksi aina tullaan siihen, etteivät naiset saisi olla naisia. Erilaisia ja naisellisia, jos niin haluavat. Huom, vitsailin juuri kappaleen alkuun anteeksi pyydellessäni! Minä en aiheuttanut ahdistelua pukeutumisvalinnallani. Emme me naiset kerjää kourimista – pukeudummehan! Mutta kuinka ikävää, että jopa itsekin syyllistyy näiden iänikuisten mallien pohjalta huomaamattaan aluksi ihmettelemään, että onpa hyvännäköinen tähtitieteilijä – vau, jos ymmärtää niistä kuvioista! Tai miettii, kuinka ei olisi uskonut ydinfyysikon näyttävän tuolta. Puhun parista aivan viimeaikaisesta, omakohtaisesta hairahduksestani, joiden yhteydessä olen sitten läpsinyt itseäni. Me naiset pääsemme parempaan vaan toistemme avulla. Sillä usein on myös niin, että monet miehet kyllä uskovat meihin, mutta taistelemme kaiken kukkuraksi toisiamme vastaan. Siksi sellaiset seurat kuin Facebookin Ompeluseura ovat aivan mahtavia! Minuun eka uskonut oli nimenomaan nainen, jonka vahvasta esimerkistä varmaankin voimaannuin. Vaikka täytyy taputtaa myös itseään olalle, koska aina uskoin itseeni. Olen kyllä tiennyt, että olen luovuuden jumalatar haha!

Olen miettinyt viime aikoina myös paljon toista aiheeseen liippaavaa asiaa. Kuinka moni nainen on antautunut seksiin välttääkseen astetta pahemman eli väkisin makaamisen eli raiskauksen? Se on kiinnostava kysymys ja suuren luokan hiljaista tietoa. Jos tilastotutkimuskeskukset kautta maapallon alkaisivat nyt vaikka tämän huikean kampanjan syssyyn selvittää asiaa veikkaisin, että sekin tieto kohauttaisi. Tai kuinka montaa on puuhailtu puoliseipäässä? Harhauduin tätä ei niin tavallista kysymystä pohtimaan katsottuani Netflixin karmivan upean The Keepers -dokumentin. No se on rankka se. Dokumentti kertoo Baltimoressa 60-luvusta eteenpäin tapahtuneesta ja vuosikymmeniä jatkuneesta hyväksikäytöstä, jossa katolisen kirkon edustaja Father Joseph Maskell – nyt, käänny ukko haudassasi miljoona kertaa – hyväksikäytti ja raiskasi lukuisia oppilaitaan ja välitti näitä myös kavereilleen. Saastaläjä ei koskaan joutunut tuomiolle, muuta kuin sitten luottamamme karman käden kautta. Karma antoi hänelle pahalaatuisen Alzheimerin jo kuusikymppisenä ja hän kuoleutui tötterönä pois. Maskellin uhrit olivat kokeneet niin pahoja, että vuosiksi he olivat sulkeneet tapahtumat mielistään, muistivat ne uudelleen ja nostivat syytteet vasta parinkymmenen vuoden päästä. Tätä kutsutaan traumaattiseksi muistiksi. Koko dokumentti alkoi sisar Cathyn murhasta – nunnasta joka menetti henkensä yrittäessään puuttua katolisen koulun hyväksikäyttövyyhtiin. Katsokaa tämä dokumentti! Sekin laittaa ajattelemaan ja puolustamaan ruumistaan henkeen ja vereen ja hautaan asti!

Seksististä käytöstä naurun keventämänä mietin toista sarjaa, tällä kertaa genreltään hauskaa Master of Nonea katsoessani. Siinä toisella kaudella päähenkilö, ammatikseen näyttelijä ja juontaja, Dev lyöttäytyy yhteen huippu TV-kokin kanssa pitämään yhteistä TV-showta, jonka he nimeävät aika läheisesti ”Best Food Friends”. No tämä ”paras kaveruus” koituukin Devin kuseksi, kun ”BFF” Chef Jeff käryää naisten seksuaalisesta ahdistelusta. Katsoessani ensiksi mietin, että kuinka kevyttä tai vakavaa Chef Jeffin naisille ehdottelu oikeastaan oli. Saako sitä ehdotella ja missä kontekstissa ja miltä pohjalta? Pakkohan sitä jotenkin on kuitenkin tuttavuutta tehdä, ja kukin taplaa tyylillään. Mutta Chef Jeffillä eivät ole puhtaat jauhot pussissa, koska hän käyttää väärin nimenomaan valta-asemaansa. Tämän iät ajat eläneen, miesten harjoittaman alistamisen ja manipuloinnin sarjan luojat nostavatkin esiin. Devin hahmon Aziz Ansarin kanssa sarjan luonut, ja myös siinä näyttelevä, Alan Yang kertoo The New York Timesin haastattelussa, että tarinaa kirjoittaessa joku kirjoittajien huoneessa oli nostanut kysymyksen, mahtaakohan asia (naisten ahdistelu) olla ajankohtainen vielä vuoden kuluttua, kun jakso ilmestyy. Ansari ja Yang olivat sanoneet, ettei se lopu koskaan. Sitten tulikin TV-host Bill O’Reilly case ja Yang tekstasi Ansarille: ”Another Chef Jeff!” Nyt tapetilla on puolestaan ollut Hollywood-tuottaja Harvey Weinstein. Historiastahan nämä kumpuavat, aina sieltä äänioikeudettomuudesta: kautta aikojen miehet oppivat kohtelemaan naisia statisteina. Onhan meilläkin suuret puheenaiheet vielä kuluvina vuosina olleet oman onnensa ryssinyt seppä (Smith) ja Sisäpiiri (Cheek ja muu jätkälauma), jotka ovat esimerkillisesti ylläpitäneet bitch-kulttuuria. Seksuaalinen ahdistelu on myös naisten halventamista, todella mauttomia käytöstapoja, ylimielisyyttä, kontrollointia ja hallintaa. Se on maskuliinin, fyysisesti voimakkaamman sukupuolen, väärinkäyttöä. Eikä se ole missään nimessä hyväksyttävää. Huvittavinta on, että minun kourijani ajaa vielä naisten asioita. No hienoahan on, että ehkä peiliin on katsottu ja on iljetetty itseäänkin. Mutta siihen sarjan kirjoittajan kysymykseen viitaten, kyllä, monella miehellä on edelleenkin kasvamisen paikka – ja joku artikkeli tuossa neuvoi, että paijatkaa niitä poikia siellä kotona tarpeeksi niin ei tarvitse heidän isona väkisinpaijata muita.

Jo omistakin kokemuksistani voin sanoa, että ne ovat vaikuttaneet minuun, ja mietin kuinka monimutkaisesti ne ovatkaan vaikuttaneet ja muokanneet persoonaani. Jos saisin ilmaisen ajan shrinkille, selvittäisin kyllä tällaisia mielenkiintoisia kysymyksiä varsin mielelläni. Loppujen lopuksi tämä elämä on sen oppimista mikä on itselle parhaaksi – se on paitsi lähimmäisenrakkaaksi että itserakkaaksi oppimista. Määritä täysin itse mikä on ”ME OK”. Se on kyllä joskus hankalaakin. Välillä miespuoliset tuttavat ovat heittäneet aika rajua juttua, johon on itsekin heittäytynyt mukaan, mutta jota sitten saattaa jälkikäteen kummeksua, että olikohan tuo nyt kovin naisten asemaa edistävää. Samoin kuten rakastamani rap on hyvinkin naisia esineellistävää ja bitch tai ho kuuluu vähän väliä. Mutta mitenkä nyt monivuosikymmenisen kulttuurin muutat, mikä jotenkin kierosti vielä toimii. Siellä b-sana on vähän niin kuin n-sana, ne kuuluvat juttuun, mutta vain räppärit tai mustat saavat niitä käyttää. Weird! Mutta ehkä viimein pitkän latinan jälkeen loppuun kirkastettuna kansasääntönä voisi olla, että silloin kun kyseessä ei ole puhdas harmiton huumori tai muu laji vaan pikemminkin ällö jallittaminen, se ei ole ok! Mitähän ihmeen kiksejä miehet ylipäänsä saavat rivojen puhumisesta ja vihjailusta? Se on kuitenkin meille naisille niin kovin arkinen törmäyskurssi. Muistan kun ex-kollega kerran buukkasi minulle majoitusta ja sai väännettyä asian jotenkin peniksensä kokoon, kun kysyin majoituksen sängyn kokoa – ”king size” – yeah right! Huoh, tällaiset tapaukset ovat todella rasittavia, kuten kaikki huulien lipojat, tisseille puhujat, kähmijät (sisältäen rehdisti härskit ja muka vahingossa koskettavat) jne. näitähän riittää.

Viimeisin ahdistelutapaukseni on toissapäivältä lentokentältä. Minut ohjattiin syömään aivan liian lähelle jotain pervoa. Pöytämme olivat 10 cm:n etäisyydellä toisistaan ja ukko istui ahdistavasti siten, että näki minut suoraan koko ajan – minä puolestaan sivuttain, hänen edessään. Vaikka hän viimeisteli syömisensä jo minun paikalle tullessani, hän jäi siihen koko pitkäksi tunniksi ja yritti ilmeisesti saada huomioni koko ajan ihmeellisesti, alkukantaisesti ääntelemällä. Ja kas, sitten vasta kun minä tilasin laskun, hänkin tilasi. Pingoin kannoiltani. Ajattelin ettei sillä edes ole väliä minkä näköisenä rönttänänä kulkee, kun omistaa niinkin kauniin asian kuin pimpin. Aina riittää sen väärinkäyttäjiä! Mutta minä oon ainakin päättänyt, että minä näytän niille ukoille vielä närhenmunat, jotka ovat minua vastaan joskus rikkoneet! Ja hyviä miehiä arvostan niin maan valtavasti. Kuten kaikkia hyviä ihmisiä, eläimiä ja organismeja.