Arvo kaikille ihmisille

Tunteet — 23.8.2018

Kirjoitin tuossa empatiasta ja sivusin samassa rauhaa – mutta koska rauhaa ei voi kylliksi korostaa, kirjoitan siitä taas. Siitä eli suvaitsevaisuudesta, ihmisarvosta ja tasavertaisuudesta vs. rasismista. Rauha on luultavasti yksi lempiaiheitani, koska inhoan konflikteja. Hypoteettisissa konfliktitilanteissa tunnen suurta epämiellyttävyyttä. Ehkä siksi välillä podenkin kiltin ihmisen syndroomaa ja koen olevani liian ystävällinen, sillä haluan pikemminkin hymyjä ja tuttavallista hauskanpitoa elämääni kuin kovia kulmia. Toisaalta, voiko sitä olla liian ystävällinen ja empaattinen? Kuten yksi Instagramissa vastaan tullut Dalai Laman sanoma kertoo: ”The planet does not need more ’successful people’. The planet desperately needs more peacemakers, healers, restorers, storytellers and all lovers of all kinds.” Tämä maailma tosiaan tarvitsisi enemmän hyvää kuin tämmöstä nihkeetä, mitä täällä ihme vaan riittää.

Hieno mies, Kofi Annan, kuoli. RIP. Hänestä kirjoitettiin kuinka samassa äijässä oli niin pehmeät humanitaariset arvot kuin kova johtajuus. Kofi siis osoitti sen todeksi, että sellainen yhtälö on mahdollista. Jopa miesten kohdalla. Naisjohtajien kohdallahan pehmeät arvot mielletään usein toistuviksi. RIP myös Aretha Franklin – hänkin vahva ääni ja heikompien puolustaja.

Toinen pehmeän arvojen mies on reissaajakollegani Jorma Karhumaa. Kävin hänen luona juuri kylässä ja Jormaa haastattaessani selvisi, että hän inhoaa katsella kaikkea väkivaltaa vaikkapa TV:stä – vaikka onkin entinen armeijan kouluttaja. Tämä oli mielestäni todella mielenkiintoista. Jorma on itse kuin rauhankyyhky (kova lintubongari muuten). Hän kouluttaa muita ja pitää yllä järjestystä mutta tähtäimessä rauha ja solidaarisuus. Jormalla oli myös lista ”ystävällisistä kohtaamisista” maailmalla. Luin niitä läpi liutoja, monia sivuja tässä yksi ilta, kyllä hymyilytti. Kirjoitan niistä joskus tänne. Oli päiväkirjamaisissa merkinnöissä mukana tietysti kurjiakin näkyjä ja tapahtumia. Kun kysyin kyläreissullani viisaalta mieheltä, miksi ihmiset sitten sotivat, oululaisen tyhjentävä vastaus oli: ”Ihmiset ovat pölöjiä.” Niinpä.

Eilen kävin katsomassa Pääkkösen Jasperin BlacKkKlansmanin. Jasperin rasistinen roolisuoritus oli oikeastaan paras kaikista roolisuorituksista – mitä nyt pääkyttä oli suloinen ja viehättävä. Leffa oli painava asia kevyesti tarjoillussa muodossa; huumori kantoi yli järjettömyyksien. Huumori oikeastaan nostikin rasistiset järjettömyydet mahtavalla tavalla esiin! Paitsi ihan lopussa, jossa viimeisenä niittinä on asioiden synkkyys, jakautumisen shokeeraavuus. Elokuvan päätyttyä kaikki olivat ihan hiljaa. Aika teatterissa kului nopeasti. Minuutteja elokuvassa olisi hyvin voinut olla enemmänkin ja syvempää dialogia ja taustoja lisää, mutta tämä meni tiiviissä pop-artmaisessa muodossaan. Musiikilla olisi voinut hieman tuoda lisää intensiivisyyttä. Kaikkinensa kuitenkin oikein hyvä paketti. Jasperin eleet olivat hänen Hollywood-breikkinsä juttu, se pursuava silmitön viha. Todella hyvin näytelty.

On vaikea käsittää tuota vihaa. Ihmisten elämää seuraamalla saa kyllä todistaa aivan – Jorma Karhumaan sanoin – ”pölöjiä” asioita. Dark Tourist -dokumenttiohjelmasta katsoin jahka aivan älytöntä meininkiä Etelä-Afrikassa, jossa ”Suidlanders” niminen ryhmä uskoo ”tuomiopäivään”, jossa mustat tulevat kostamaan ja kukistamaan heidät valkoiset. Nämä luulotautiset ihmiset elävät piikkilankamuuriensa takana eväitä pahoiksi päiviksi hamstranneena, tekevät tuomiopäivän kenraaliharjoituksia ja pitävät tyylillään varmasti yllä niinkin muodikasta juttua kuin rotuoppia… Tavallaan on koomista mutta lähinnä surullista ja pelottavaa – siis se että voi löytyä niin ”pölöjiä” ihmisiä. Samanlaisia saa katsella myös Sacha Baron Cohenin ”Who is America” poliittisessa satiirissa, jossa komiikan iso nimi käy luominaan eri hahmoina tosihenkilöiden luona Jenkeissä – ja siinä ei paljoa kyllä aivoja käytetä, kun nämä ihmiset heittäytyvät mukaan järjettömyyksiin (katso itse). Tulee selväksi, miksi valeuutiset ovat mahdollisia ja tyhmyys voittaa suurvalloissa.

Jotenkin tuntuu, että Suomi on kyllä mennyt paljon eteenpäin erilaisuudessa. Kesä on lopussaan, mutta muistoihin jää hyvä kesä. Turun ikävistä tapahtumista tuli vuosi, mutta samana viikonloppuna räppifestareilla katselin jälleen monikansallista joukkoa. Yhteenkuuluvuuden tunne oli katossaan. Nuorisofestivaaleilla ei tunneta rasismia – kaikilla siellä on ihmisarvo. Myös Maailman humanitaarisuuden päivä oli viikonloppuna – sen puitteissa voisi todeta eräänlaisen äkkiseltään oletettavan itsestäänselvyyden: kaikki ansaitsevat rauhan ja onnen – mahdollisuuden näihin elämän perusedellytyksiin. “All power to all people!” kuten Jasperin leffassa kuuluu.

PS. Kuuntele tästä myös Vainio & Rinnekangas -podcastin jakso rasismiin, ihmisarvoon ja rauhaan liittyen:

Facebook Comments
close