”Heinänhauras – sarja heinäkuisia kirjoituksia elämästä.” Osa 3. Juttusarjan päätös.
Katsottuani Rocketmanin kirjoitin Instaan, kuinka elokuvassa oli mielestäni täydellisen koskettava kohtaus, kun Elton John ”halasi itseään” tahi sisäistä lastaan. Rakkaudettomasta elämästään kovasti oireiltuaan Elton viimein tajusi, että tärkeintä oli, että hän itse rakastaa itseään ja hyväksyy itsensä.
Me ihmiset olemme siitä hassuja eläimiä, että haemme niin kovasti hyväksyntää elämämme aikana. Hyväksynnän saaminen on ihan älyttömän tärkeää psyykelle. Kun on tunne, että on arvokas ja rakastettu, kaikki on hyvin – ja päinvastoin ilman tunnetta, että on rakastettu, ei mikään tunnu miltään.
Tästä samasta tuskasta on hienoja esimerkkejä myös tv-sarjojen puolella. Mad Menissa Don Draper käy läpi pitkän taipaleen eksyksissä, itseinhoon säännöllisesti pudoten (lienee vertauskuva, kun ohjelman alkutunnarissa illustroitu mainosmies putoaa putoamistaan Madison Avenuen korkeista rakennuksista). Better Call Saul -sarjassa on liikuttavaa seurata Jimmyn kaipausta saavuttaa ainoan jäljellä olevan verisukulaisensa, veljensä Chuckin, rakkaus ja hyväksyntä.
Kaikille ihmissieluille elämä on jatkuva kamppailu saavuttaa hellyyttä ja kiintymystä. Puute, jota me kaikki pohjimmiltaan tunnemme, on rakkauden kaipuu. Rakkautta ja ymmärrystä tarvitaan täyttämään säröt ja aukot.
Ja kun on se olo, ettei kukaan näe tai kuule sinua, tapahtuu niin ettei ole tyytyväinen itseensä. Voi alkaa kaltoin kohdella itseään tai jopa vihaamaan itseään. Ehkä ensiksi on käynyt niin, että on tullut kyyniseksi muita ja maailmaa kohtaan – ja sitten vihaa itseään tuosta tuntemastaan pahasta hapesta. Täällä maallisessa ei vältytä tuskalta, pelolta muttei myöskään siltä onnelta, jota rakkaus tuo.
Täytyisi muistaa psykoanalyytikko-kirjailija Jacques-Alain Millerin sanat: “Rakkaus on väärinkäsitysten labyrintti, josta ei ole ulospääsyä.” (“Love is a labyrinth of misunderstandings whose way out doesn’t exist.”) Rakkaus on vaikea ymmärtää, ihan kaikin puolin.
Kukin rakastaa tavallaan. Tuskin se on useinkaan niin, että sinua ei rakastettaisi. Monesti – etenkin tällaisessa kulttuurissa ja sodan post-traumaattisissa asetelmissa – ei osata näyttää tunteita. Tuntuu kuin osapuolten välillä olisi verho ja sisällä möykky. Ollaan kovin yksin, kun ei osata ilmaista itseämme ja puhua – ei vaikeista eikä tärkeistä asioista eikä niistä joissa ei oikein ymmärretä toisiaan.
Harmillisesti tämän vuoksi maassamme tapahtuu varmasti myös itsemurhia. Väkisinhän se on typötyhjä aukko sisällä, jos ei pääse henkisesti kenenkään lähelle. Rakkauden ja yhteenkuuluvuuden tunne, edes jonkun kanssa, on ehdotonta. Kun joku tunnustaa sinut, se tarkoittaa sitä että on arvokas sellaisenaan – ja silloin myös tuntee olevansa arvokas. Jos joku ei tunnusta lastaan tai kaapista ulos tulevaa tai ihan vaan jonkun elämäntapaa tai toisen olemassaoloa, aiheutuu paljon sisäistä tunnesekamelskaa. Ja varmasti kummassakin päässä!
Siltikin, pitää myös ymmärtää ja on hyvin tervettä oivaltaa se, että rakkautta ei voi käskeä eikä rakkautta voi vaatia: muita ei voi käskeä rakastamaan. Rakkauden on tultava luo, astuttava sisään, luonnostaan.
Myös se on aika varmaa, että aitoa rakkautta voi tuntea vasta, kun on täysin oma itsensä ja sinut virheidensä kanssa. Jotta voi kokea aitoa rakkautta, täytyy myöntää epätäydellisyytensä ja täytyy avata kaikki haavansa. Suojakuoristaan pitää päästää irti, ja siinä vaiheessa tuntee tuskaa.
Onnellisuus on yhtenäisyyttä vaikka olemme erilaisia. Onnellisuus on luonnollisen epätäydellisyyden hyväksymistä meissä kaikissa. Ei ole täydellisiä ihmisiä. Rakkaus onkin loppujen lopuksi paljon vähemmän kuin kuvittelisi! Ei ole täydellisiä ihmisiä eikä täydellisellä – oikealla – tavalla rakastavia ihmisiä. Ja tämän asian hyväksyminen – ja niin itsensä kuin muiden rakastaminen sellaisenaan – tuonee sisäisen rauhan.
Myös Mad Menin finaalissa on mainio halauskohtaus. Kohtaus opettaa juuri edellä mainitun: itsensä hyväksymisen ja muiden antaman rakkauden hyväksymisen sellaisenaan. Se on uudelleen opettelua, mitä rakkaus oikeastaan edes on! Don Draper on eksistentiaalisessa kriisissään hakenut merkityksellistä yhteyttä johonkuhun koko elämänsä, mutta perspektiivin kasvu sarjan myötä tuo hänelle valaistumisen. Hänen oikeastaan tarvitsee vaan avautua ja heittäytyä elämään ilman maskia – ja kohtauksen sivullisen henkilön, Leonardin, anteeksi pyytelemättä.
Loppupuntarointi
Halaa itseäsi ja halaa myös muita.
Kuinka se onkaan jännä, että jos ei ole viestintää toisten kanssa tai on epävarmaa viestintää, rupeaa pitämään itseään huonona, merkityksettömänä ihmisenä.
Kirjoituksessa mainittujen viihdesisältöjen esimerkit ajoittuivat aikakausiin ennen somea. Niin kuinkas asiat ovatkaan nyt someaikana, kun itsetunnon vaikuttimet ovat menneet aivan uusiksi!
Kesäkuussa kuulemassani Arman Alizadin puheessa; Arman sanoi hyvin: ”Me eletään itsetunnolle vaarallista someaikaa, jossa oma arvo saatetaan määrittää tykkäysten perusteella.”
Mistä se sitten johtuu, että koemme olevamme yksin? Miksi niin usein on hylätty, arvoton, väärin ymmärretty olo?
Tuntuu, että kun ei ole enää niin paljoa kasvokkain sosiaalista elämää, tulee epävarmaksi, vainoharhaiseksi ja ahdistuneeksi. Siksi ystävyyssuhteita kannattaa kyllä vaalia erityisesti tänä salakavalan vaarallisena aikakautena. Note to self: sosialisoi kunnolla enemmän! Ystävyyssuhteista ei kannata luopua, vaan kannattaa pikemminkin tehdä kaikkensa niiden eteen.
Tuntuu myös, etteivät ihmiset enää näe tarpeeksi vaivaa, että sanoisivat toisilleen, aidosti: välitän. Miksi ihminen herkemmin antaa olla – kuin antaa? Kukin kahlaa jostain syystä itsenäisesti omissa ongelmissaan. Voi kunpa oppisimme vertaistuen merkityksen. Maailmaa ei voi muuttaa kuin avautumalla ja antamalla itsestään.
