Whattawowmemory: Yläfemma korkeamman kanssa Senjassa!
En ole koskaan tuntenut sellaista yhteyttä korkeamman voiman kanssa, kun viime kesänä Senjassa.
Takana oli pitkä päivä kiertelyä ja Norjan ihmeellisyyksien ihmettelyä. Andenes ja lauttamatkan jälkeen Senja. Matkustaessani vaalin vapautta, ja kun olen roadtripillä, no silloin vaan ajellaan menemään. Aina löytää jonkin yöpaikan ilman suurempia suunnitelmia. Joten kun tulimme Senjaan siinä seitsemän aikoihin illalla lähdimme vain ajamaan saarta ympäri vailla määränpäätä. Se tuntui todelliselta seikkailulta. Autokin hyrisi tyytyväisenä niissä maisemissa ja kaunis ihanaan iltaan sopiva musiikki soi. Pysähdyimme aina ihailemaan, kun siltä tuntui. Kesän valoisa ilta ja väritys oli parhaimmillaan – kuin taikuutta.
Yhdessä kohtaa meidät hurmasi ”Hulk” – niin huokaisin heti ääneen, kun eteen tuli valtava vihreä vuori, joka oli kerännyt ympärilleen kaiken ilta-auringon. Se näytti olevan täynnä voimaa, mutta kuitenkin niin rauhaisa levätessään siinä oranssissa valossa. Antti löysi piilotetun polun, jota seurasimme uteliaina. Sen päässä palkitsi vielä hienompi näkymä!
Kun sitä vähiten odottaa, silloin aina vain paranee. Viimein kun maltoimme jättää kauniin, vihreän jättiläisen taaksemme, oli jo keskiyö. Ajattelimme, että ehkä on jo aika pysähtyä jonnekin. Tänä yönä ei huvittanut telttailla. Seuraavassa pikkiriikkisessä kylässä onni jatkoi rinnallemme, kun ainokaisen majatalon kassaneiti oli juuri sulkemassa, kun kurvasimme pihaan. Pääsimme sisään. Olin jo siinä vaiheessa päivästä niin puhki, että mietin malttamattomasti oikaisua pitkälleen. Mutta auringonlaskun metsästäjä Antti aikoi vielä lähteä vangitsemaan tämänkin keskiyön auringon. Ne ovat kyllä mielettömiä: aurinko vain dippaa itsensä horisontissa ja nousee pian takaisin.
Onneksi sain kerättyä jotenkin viimeiset energian rippeet yhteen kasaan ja lähdin Antin mukaan. Siinä olikin meillä pientä estettä edessä: aurinko piilotteli rannan kookkaiden, jääajan aikaisten kivilohkareiden takana ja piti vähän kivuta ja kavuta. Kunnes taivas aukeni edessämme ja se ihmeellisen upean mielettömän sairaan ihana hetki alkoi.
Puhun totta. Se oli kaunein auringonlasku, jonka olen ikinä nähnyt. Kaikella sillä äärettömällä kauneudellaan se vahvisti tunteen, että jokin suurempi on kaiken tämän olemassa olevan takana. Jokin, kutsuttakoon sitä Jumala, on kyllä luonut alkuainekset tähän soppaan ja laittanut sen tulille. Nyt se näytti olevan niin kuin maalaamassa. Harmonisella tuulella.
Ne värit olivat uskomattomia. Kaikki vaihtelut keltaisen, oranssin, punaisen sävyistä violetteihin ja sinisiin. Hengittelin. Pilvet värjäytyivät upealla tavalla ja sitten niistä muotoutui aivan selvästi käsi, kaikki viisi sormeakin oli. Se oli niiiiiin makea! Se Luojan käsi, niin kuin ajattelin – vaikka enhän minä siis mikään himouskovainen ole. Nostin käteni ja tein yläfemman. Ja sanoin omaan tapaani ”Thanks God.” Sitten olin vain ihan hiljaa.
Whattawowmemory on toistuva juttusarja, johon vangitsen vahvimmat reissun päällä kokemani tunnetilat, jotka tulen muistamaan aina. Liitän mukaan myös erityisen kappaleen, joka vie aina uudestaan tähän hetkeen.
