Whattawowmemory: Kingfisherit ja elämänmakuisuus rannalla Krabilla
Iltapäivän porotus alkoi olla ohi. Lähdin kävelemään rannalle. Low tide oli alkanut, ranta vetäytyi koko ajan laajemmaksi ja oli mahdollista seikkailla tutkimaan kalkkikivikallioita. Oli siellä muutama muukin kulkija, muun muassa aasialaiset tuplapakoilivat aurinkoa valkoisissa täyspukeissaan päivävarjon alla – kuin myös varjoissa kivien liepeillä. Tunne oli lempeän rauhaisa, illan hiljainen tulo on rauhoittumisen aikaa. Vain veikeät kingfisherit eli kuningaskalastajat päästivät jänniä ääniään, jotka loivat taustanauhan. Oli mukava havaita, että tuon täytyy olla kingfisher. Aikaisemmin lintu oli ollut tuttu lähinnä olutpullosta. Mutta tunnistin kuin tunnistinkin sen rannalla. Olin todella iloinen, minä kun rakastan pikkulintuja. Kingfisherit ovat kauniita, niillä on kiva värikäs naama/rintataulu ja ne kiitävät jännästi samalla zirpittäen. Pienissä ryhmissä, muutama rinnan. Seurasin lintuja tarkkaan. Se on mukavaa elämänmakuista puuhaa. Minulla on myös muutamia rakkaita pieninä taivaanlintuina – linnuissa on jotakin maan ja taivaan yhdistävää.
Entäpä niitä mielettömiä simpukoita, joita tuona alkuiltana ihailin. Thaimaan rannoilla on vaikka minkälaista erikoisuutta. Siinä tulevat taas jälleen luonnon luojan uskomattomat taidot ja kädenjälki esiin. Kaikenlaisia muotoja ja kaavoja. Elottomia kuoria ja eläviä, mönkiviä otuksia (älä kerää ainakaan niitä! myös elottomien kohdalla harkintakyky estää luonnon epätasapainon). En ikinä ole löytänyt niin ihmeellistä muotoa kun nyt tein. Löysin simpukan, jossa oli pienellä piiperryksellä tehty tähtikuvio! Näin niitä ainakin pari kappaletta, joten ihmeellinen, käsittämätön luonto niiden takana oli. Olin mykkänä ihmeestä! En kyllä yleensäkään puhu julkisella paikalla ääneen, mutta omissa oloissani puhun.
Näin myös meritähden kiipivän eteenpäin. Sekin oli erikoinen ensikohtaaminen. Pieniä sukulaisrapujani oli myös valtoimenaan. Tuntuu että kaiken maailman elukat tykkäävät lähteä liikkeelle hämärtyessä. Se on se magic hourin voima. Hetki jolloin valo on kauneimmillaan ja joka laukaisee maailman jokailtaisen ulkoilmaelokuvan. Kyllä Nopparat Tharan rannallakin oli semmoinen näytös käynnissä (se yllätti, kun päivällä ranta oli vähän kämäinen). Värit vaihtuivat keltaisista, oransseihin, pinkkeihin ja punaisiin, sinisiin ja violetteihin, ja vielä jalometalliväreihin pronssiin ja kultaan. Se oli taas kerran yksi upea auringonlasku nähtäväksi. Sellaisen kokemuksen jälkeen on aina kaunis olo, ja seesteinen.
Whattawowmemory on toistuva juttusarja, johon vangitsen vahvimmat reissun päällä kokemani tunnetilat, jotka tulen muistamaan aina. Yleensä liitän mukaan myös erityisen kappaleen, joka vie aina uudestaan tähän hetkeen, mutta tällä erää se oli linnunlaulua.
