Mitä sinulle kuuluu? + Mitä minulle kuuluu

Hellurei! En ole vähään aikaan kirjoitellut mitään, kun mulla on ollut jonkin sortin blogitauko meneillään, mutta rupesinpa nyt kysymään: mitä sinulle kuuluu? Asia on ajankohtainen, koska Suomen Mielenterveysseuralla on alkanut 10.10. olevan maailman mielenterveyspäivän ympärillä kampanja. Suunnittelimme sen ”How are you? / Mitä sinulle kuuluu?” luovan idean Antin kanssa.

Vaikka itse sanonkin tämä kysymys on kaikessa simppeliydessään nerokas. Aidosti kysyttynä se voisi pelastaa Suomen syrjäytymisen ja suloisten (joukko)itsemurhien suosta. Jollemme kyssäriä paljoa kysele ja jollemme saa puhua kenellekään ongelmistamme on elämä aika hevvii shittii.

Voin puhua henkilökohtaisesti. Viimeiset puolitoista vuotta, kun olen ”yrittänyt”, ovat olleet suorastaan ***** vaikeat. Onhan elämässä ollut paljon iloa kaikkien kivojen matkojen muassa, mutta työvice olen kestänyt niin paljon epävarmuutta, että nostan itselleni hattua että olen ylipäänsä kestänyt. (No otsassa on kyllä varmaan miljoona miljoona miljoona ryppyäää ja hampaat vinksin vonksin yönarskuttelun jäljiltä.) Olen tehnyt niin paljon töitä sen eteen, että itse asiassa saisin töitä, että se on ihan hullun, täyskahjon hommaa. Alku aina hankalaa, sanotaan. Touché!

Jos lähdetään ihan tarkastelemaan mieltä ja mielenterveyttä, on se kyllä aika veemäinen veitikka: ossaapi olla niin ihana ja niin kamala ja vieläpä täysin jojona. Ainakin mulla luovalla hullulla. Kun edellisenä päivänä on ollut maailmaa muuttava, pysäyttämätön, karismaattinen, kuolematon stara – seuraavana päivänä onkin vain turta nolla. Tähti, luuseri, tähti, luuseri…. On synkkiä ajatuksia, mutta myös hyvin valoisia. Joskus luin jo maanisdepressiivisyyden diagnoosia. Yksi asia on kuitenkin lohdullista, kaikesta kurjuudesta huolimatta maailma näyttää aina yhtä kauniilta ja ihmeelliseltä. Sen suhteen ei vaan halua luovuttaa.

Vaikka on luovuttaminen piipahtanut kyllä monesti mielessä. Ärsyttää, kun lannistun niin pirun helposti. Kun masennus on paha, silloin mistään ei tule mitään, ei vaan huvita. Miksi se on niin että kun mieli on maassa, siihen on niin vaikea vaikuttaa järjellä? Miksi tunteet voittavat aina järjen? Miksi mielenhallinta on niin vaikeaa? Miksi silloin, kun on paskana, ei huvita sitten yhtään mikään, edes mukavat jutut?

Olen kuitenkin luonut jonkinlaisia selviytymiskeinoja. Kaikilla toimivat tietysti omansa, mutta itselläni rohtoja ovat urheilu, ulkoilu ja luonto, vesilasi tai hyppy uimaan (veden rauhoittava olemushan on tieteellisesti tutkittu), suomisuklaa, vaihteleva tekeminen – esim. leffaan lähteminen, komediaa katsomaan. Monenlaisista eri genrejen kirjoista on ollut apua – oon lukenut nyt muutamia hyviä sellaisia (kirjailijoina Tommy Hellsten, Katherine Pancol, Elisabeth Gilbert). Onko myös ns. ”hetkellinen luovuttaminen” pelastus? Että keräilee rauhassa, kunnes on taas valmiina elämän valloitukseen.

Viime aikoina olen ruvennut myös ”rukoilemaan” tai ”toivomaan lujasti” tai mitä ikinä se nyt onkaan. Ja olen tajunnut, että se luo lohtua. Olen rukoillut ihmettä, että asiat loksahtaisivat paikoilleen. Muutenkin puhelen ääneen, eritoten siivotessa. Siivoaminen on muuten myös terapeuttista meikälle. Ahdistuksessa helpottaa myös ajatella, mistä on puolestaan kiitollinen: olen kiitollinen omasta perusterveydestä ja tietysti lähimmäisten terveydestä. Olen kiitollinen joka päivästä, että saa nähdä vuorokauden vaihtumisen ja vuodenaikojenkin, jos sattuu vaan olemaan sellaisilla sesonkileveyksillä. Olen kiitollinen myös siitä, että olen oppinut hyväksymään elämän ja kuoleman: loppua en enää pelkää, se sentään tuo tyyneyden. Aina kun tuntuu mahdottomalta sitä osaa suhteuttaa asioita kuitenkin laajempaan perspektiiviin, maailman ongelmien tasolle. Sitten sitä aikansa itseään tuuditeltua löytää aina jotenkin takaisin ilon luo ja virkeät hetket palaavat.

Tasapainoinen elämä olisi aika nannaa. Ei tasapaksu, seikkailua saa olla, mutta rauhaisa. Ettei se olisi jatkuvaa kamppailua. Tuskaisin dilemma minusta täällä muiden kanssa elettäessä on ollut juurikin se, että on toisista riippuvainen. Työmaailmassa olen oppinut kantapään kautta, että paskat kukaan sinusta ja pärjäämisestäsi välittää tai taitojasi ja tavoitteitasi arvostaa, vaikka kuinka hyvin hommasi hoitaisit. Sitten varmaankin tullaan vasta takapuolta nuoleskelemaan, kun menestyt. Mutta katkeruuden ja pahuuden siemenet pitää pystyä kitkemään alkuunsa – siihen muuten auttaa kunnon bodaus salilla. Huomaavaisuutta ihmisiltä joka tapauksessa toivoisi ja vähän sitä kunnianhimoa asioiden edistämiseen. Kaipaisi muitakin, jotka haluaisivat muuttaa maailmaa. Yksin siihen ei pysty, ja vaikeaa se on toistenkin kanssa, jos he eivät vastaa soittoihin ja viesteihin. Sitä ihmisiltä toivoisi. Viestintää. (Vaikuttaa mielenterveyteen kummasti)

Sama työn ulkopuolella. Ketkä oikeasti tietävät mitä sinulle kuuluu? Ketkä oikeasti tietävät mitä minulle kuuluu? Nykyään huomaa omat tyyppinsä niin helposti, he välittävät pinnallista kysymystä syvemmin ja haluavat oikeasti auttaa ja tukea. Sitä apua arvostaa niin valtavasti: te olette niitä yksittäisiä valopilkkuja, joiden takia jaksaa. Kuinka moni oikeasti tuntee sinut, minut ja tuskamme? Se kertoo aika paljon lähimmäisyydestä. Meillä tietysti haasteena kulttuurissamme on mentaliteetti, ettei saa näyttää heikkouttaan. Mikä on järjetöntä! Heikkouksien näyttäminen on aivan upeaa. Paljon helpommin lähestyttäviä ovat sellaiset ihmiset, jotka eivät ole pelkkää kiiltävää pintaa ja kehuskelua. Jakaminen on selviämistä, vastoinkäymiset ovat inhimillisyyttä. Puhumattomuuden ja vaikenemisen kulttuuri pitää lopettaa – toivottavasti nuoret sukupolvet pystyvät siihen.

Heinäkuun alussa kirjoitus loppu mulla ku seinään. Ensin se meni kesänvieton piikkiin, mutta oikeasti minua ei tainnut edes huvittaa. Ei ois voinut vähempää kiinnostaa. Meni maku. Nyt alan saada kirjoitusintoa taas takaisin. Olen hyvä kirjoittaja – miksi luopuisin kirjoittamasta juttuja, joilla on mielestäni merkitystä.

Mitä sinulle kuuluu?

Lue koko juttu julisteiden synnystä tästä.

Lue Mielenterveysseuran juttu, mitä Hepulle kuuluu, tästä.