”Heinänhauras – sarja heinäkuisia kirjoituksia elämästä.” Osa 2. Syntymäpäiväteksti by Miss July / neit heinä
Olen onnekas, että vielä sikiönä olin nopea! Ensiksi rapiat 34 vuotta sitten olin saanut myllättyä napanuoran jotenkin kaksi kertaa kaulani ympärille – mutta sitten tajusin onneksi myös ruveta syntymään kaksi viikkoa etukäteen. Muuten olisin tukehtunut. Ensimmäiset elinpäivät menivät happikaapissa viikon verran.
Tuntuu, että tuo tuttu kuristusote on ollut ympärillä myös viime vuosina. Välillä tuntuu ettei saa happea, kun ahdistaa – tai pikemminkin tuntuu siltä, että pää on täynnä ja surraa. Yrittäjyys ja iän myötä kasvun tuomat oivallukset ovat tuoneet paljon päänsisäistä kuormaa. Nuori huoleton aikuisuus jäi taakse viitisen vuotta sitten, ja yritän järjestellä itselleni taas lisähappea, että tilanne normalisoituisi. Elämä on niin lyhyt ja ohikiitävä, että pitäisi tuntea autuas onni – joka on varmaankin yhtä kuin sisäinen rauha – koko sen ajan. Elämä ei voi tietenkään olla pelkkää hilipatihei hilpeyttä, mutta uskon, että kiitollisuuden voi oppia tuntemaan alituiseen. Olenkin harjoitellut jatkuvaa kiitollisuutta ja oppinut sitä kiitettävästi.
Muistan olla kiitollinen fyysisestä terveydestä ja rakkaudesta. Ajattelen, että kaikki on hyvin, kun rahakin löytää vielä luokseni. Ihan perus raha siitä, että saan tehdä mitä haluan; toteuttaa itseäni. Raha ei ole koskaan puhutellut minua sen suuremmin. Riittää että pärjää, ja saisi elää rauhassa mielin omannäköistään elämää.
Olen kiitollinen myös kotimaasta. Suomessa sitä on tosissaan etuoikeutettu. On rauha, perusturvattu hyvinvointi ja mahdollisuuksia.
Miksi niin usein sitten elämässä möllöttää pienistä murehtien, vaikka loppujen lopuksi voisi aivan hyvin olla vaan onnellinen! Mikä se on se semmoinen omituinen välitila, ettei tunne olevansa liioin onneton eikä liioin onnellinen? Mikä turha jäynä sitä pientä ihmisen mieltä aina nakertaa? Epävarmuus ja pelkoko? Mutta mistä se johtuu? Johtuuko se siitä ettei ole saanut suurperspektiiviä? Suorastaan katastrofaalista perspektiiviä.
Mietin, pitäisikö tapahtua jotain aivan kamalaa, että havahtuisi siihen onneen, jonka vielä hetki sitten omisti. Tajuaako itsestäänselvyydet, ihanat asiat vasta kuin jotain pahaa tapahtuu ja jotain menettää? Toivon, että näin ei ole. Toivon, että kukin meistä tajuaa onnensa aiemmin ja jakaa sen myös läheisilleen.
Lakkaa valittamasta ja tee elämälläsi mitä haluat! Näin osaan aika hyvin toppuuttaa itseäni nykyään. Mulla on kaikki mahdollisuudet ja aika hyvät lähtökohdat. Kaikki eivät saa mahdollisuuksia – esimerkiksi monessa maassa lähtökohdat ovat surkeat. Jotkut taas ovat vaikeuttaneet asetelmaansa: mulla ei ole esimerkiksi addiktiota, että elämäni pyörisi orjana jonkin aineen ympärillä. Somestakin kun on kuta kuinkin päässyt irti. Minulla on tällä hetkellä pikemminkin vain mahdollisuuksia; koulutus, kokemusta ja suht kirkas mieli.
Lakkaa valittamasta, arvosta elämääsi, se voidaan viedä sinulta pois! Ajattelen myös. Sairaus, terrorismi (odotan aina sairaassa vilkkaassa mielikuvituksessani Helsingin metron ensimmäistä terrorismihyökkäystä ja mietin satunko juuri silloin olemaan kyydissä), onnettomuus, väärään aikaan väärässä paikassa olo, jokin oma täysin käsittämätön fuck up… Mitä tahansa voi käydä koska tahansa. Tai sitten lopulta saapuu pitkän iän jälkeen vanhuus, jolloin on jälleen yhtä avuton kuin vauva… syötettävänä ja vaipat jalassa. Mutta jos näin ei ole käynyt vielä, vielä voi nauttia elosta.
Olen jäänyt kerran auton alle, Australiassa. Silloin naureskelin ilokaasuissani vähättelemälleni tilanteelle enkä olisi lähtenyt ensiksi koko ambulanssiin. Vasta vuosien jälkeen kauhistelen asiaa: olisi voinut käydä huonostikin, jos olisin pyllähdyksen sijaan iskenyt asvalttiin takapuoleni sijasta pääni.
”Elämä on oikea synnyn ja olemassaolon ihmeellisyyden tarina”
Aikaisemmin kirjoittamassani jutussa toin esiin elämän ihmeellisyyden ja sen pienen todennäköisyyden – ja pohdin vastuun ottamista omasta elämästä. Minunkin olemassaoloni on sen verran suuri – suorastaan tuplaihme – että eihän sillä voi kun mässäillä! Pitää rohkeasti ottaa se suunta, joka kiehtoo, vaikka jännittäisikin. Kesän alussa ennen erästä tosi jännittävää kokemusta laitoin jääkaapin oveen rohkaisuksi post it -lapun: ”Tee joka päivä jotain, mikä pelottaa sinua”. Tämä oli nerokas lause Eleanor Rooseveltilta. Monesti sitä yrittää vältellä pelottavia tai muita epämukavuusalueella olevia tunteita, mutta ei pitäisi. Loppujen lopuksi on tuskin tietä onneen ja tyytyväisyyteen ilman sitä ahdistuksen ja pelon tunnetta. Ikävät tunteet ovat osa elämää. Mutta kunhan turhan valittamisen sijaan vaan muistaisi olla kiitollinen. Vissejä eroja!
Otetaan #kiitollinen #blessed #thankful #grateful suurempaan käyttöön ja jaetaan aidosti niitä elämän pieniä onnellisuuksia.
”Jos sä ymmärrät, että sulla on asiat hyvin, sä voit auttaa muita”, sanoi Arman Alizad yhdessä puheenvuorossaan, jota olin katsomassa kesällä. !!!Tämä!!!
