Kansikuvan korealainen perinnenaamari ei liity millään tavalla tapauksiin
Korean reissu tuli tehtyä. Olipas maa! Kuten aiemmin mainitsin, se oli ehkä eka paikka, jossa sai useammankin asian kohdalla olla huuli pyöreänä. Tässäpä moisia!
Eriskummalliset kotiasiat – peseytyminen ja nukkuminen
Koreassa oli kova luoton paikka. Majoituksissa ei ollut nimittäin lakanoita sängyssä. Siinä makasi vain ohut patjansuoja, itse peitto ja tyyny. Sitä täytyi vain luottaa, että nämä olivat pesty ja ylipäänsä pestään aina jokaisen vieraan jälkeen. Aikamoinen työtaakka!
Toinen vaikeamman kautta tehtävä juttu on itsensä kuivaaminen. Tyypit kuivaavat itsensä ilmeisesti pikkupyyhkeeseen – semmoiseen olympialaisissa heiluteltavan käsilipun kokoiseen. Missään muussa paitsi lentokenttähotellissa (jossa olivat myös normaalisti lakanat) ei ollut isoja kokovartalopyyhkeitä. Ja ekassa majoituksessamme, kun menin niitä kysymään, kerrottiin: ”Ei ole.” Siitä opin ja lakkasin kyselemästä. Kieltämättä erikoista kansaa!
Myös itse nukkuminen tapahtuu osassa paikoista lattialla futonilla, eli ohuella patjalla tai makuualustalla. Antti luki netistä, että sängyt ovat maassa yleistyneet vasta 90-luvun loppupuoliskosta eteenpäin. Monissa majoitusvaihtoehdoissa tuli vastaan vielä tuo futon.
Hurjinta kaikesta on ehkä kuitenkin vessanpönttö pyllynpesuohjelmilla! Modernimmissa eli hiukka paremmissa paikoissa, Soulin AirBnB-majoituksessamme ja lentokenttähotlassa, oli vessanpönttö, jonka renkula oli lämmitetty, pönttö veti automaattisesti ja mikä erikoisinta, seinässä oli eri napikkeet, joista olisi voinut valita millaisen römpsänpesun haluaa! Tiesin, että Etelä-Korea on yksi edelläkävijä teknologiahommissa – mutta että tällainen!
Kengät pois ravintolaan mennessä ja itse kokkaamaan!
Jos minulla menivät hermot entisen vuokraisäntäni kanssa Maltalla, kun landlordi marssi sisälle aina likaiset ronttoset jalassa, niin olisi muuten mennyt korealaisillakin. Korealaiset ovat samaa hengenheimoa siinä suhteessa, että kengät otetaan visusti jalasta kotiin mennessä – mutta myös jopa ravintolaan mennessä! Kävimme useammassakin paikassa, jossa näin kuului tehdä.
Suomalaisethan ovat kovia kotiruuan tekijöitä, eli eivät toisin sanottuna raaski syödä ulkona liian usein – mutta korealaisetpa menevät ravintoloihinkin kokkaamaan. Kyllä: monessa mestassa on pöydässä aina kaasuliesi, lihat tuodaan pöytään ja ruvetaan paistohommiin. Syödään siinä pikkuhiljaa samalla yhteisöllisesti kokatessa ja kalittaessa. (kalittaa = savoa? tarkoittaa että on paljon asiaa)
Kivaa on, kun ravintoloissa pöytään tuodaan monesti kaikenlaisia pikkukippoja ja kuppeja. Saa erikoisia, hyvänmakuisia sivupaloja tilaamansa aterian kylkeen. Vähintäänkin kimchi-kuppi on aina tarjolla. Kipot myös täytetään heti, jos olet syönyt sellaisen tyhjäksi. Kaalista ja chilistä koostuvaan, hieman potkivaan kimchiin tuli kyllä himo, mikä ei ole yhtään huono juttu. Sen terveysvaikutukset ovat oppimani mukaan laajat ja Koreassa on oikea Kimchi-instituutti, joka pyrkii levittämään paikallisherkun terveyssanomaa maailmalle.
Koreassa on muuten ihan pirun raikkaat perusoluet, kunnon sellaista jäätikkölageria – ihanaa! Hassua on, kun pullon lisäksi pullonavaaja tuodaan pöytään – saa avata itse. Kaikin puolin omatoimista kansaa!
Kova luotto nuhteettomuuteen
Kun maksat Etelä-Koreassa kortilla, ei monestikaan tarvitse tehdä yhtään mitään. Annat vain kortin ja saat sen takaisin kuitin kera – ei pinejä tai allekirjoituksia.
Junassa suhatessamme Soulista olympialaisiin ei kertaakaan kysytty lippuja. Kadullakaan ei yhtään laitapuolenkulkijoita näkynyt. Tämä maa on kunnianhimon ja nuhteettomuuden esimerkki ja sellaiseen käyttäytymiseen selvästikin myös luotetaan. Etelä-Koreasta tuli kyllä hyvin turvallinen vaikutelma.
Sekoitus lämmintä ja kylmää!
Rupeapa huviksesi laskemaan, montako pitkää toppatakkia tulee vastaan kadulla Etelä-Korean talvessa – saat muutaman höyhenen kasaan. En tiedä, onko tämä jokin muoti-ilmiö vai ihan arkista, mutta voisi sanoa, että kaikilla on pitkät toppatakit. Ei palella! Mikä on ihan hyvä, koska kaikki eteis- ja aulatilat – ja metrokäytävät – olivat ihan sika hyisiä! Siellä ei haaskata lämmitystä moisiin paikkoihin, kun on paksut, pitkät toppatakit. Tosin itse metron sisällä oli luksusta – lämmitetyt penkit – kyllä tuntui mukavalta painaa puuta ensin kylmässä metroa odoteltuaan. Meillä ei ollut pitkiä toppatakkeja, yyyhyyy! Värjöteltiin kesäretkeilijän minimalistisella talvivarustuksella, sillä olympialaiset olivat reissun mustalammas kohde.
Korealaisten kengät saattoivat sitten kyllä olla ihan nilkkaa näyttävää casual tossua. Erikoista myös muuten oli, että lattiat olivat aina lämmitetyt lähes kaikissa huoneissa ihan sika lämpimiksi – paitsi wc- ja suihkutila olivat poikkeus! Niissä olivat Hello Kitty -muovisandaalit odottamassa, että jalanpohjat suihkuttelivat söpösti ja tarkenivat jääkaakeleilla.
Huolehtiva, kovaääninen häsäkansa
Korealaiset olivat jännää porukkaa. Kaikki, joiden kyydissä olin, ajoivat autoa nykien. Eli auto pysähteli töks töks töks – ei mitään smoottia moottorijarrutusta. Useat, keiden kanssa yritin kommunikoida, eivät juuri englantia puhuneet, mutta silti selittivät sinulle hirmuisesti koreaksi vaikket mitään tajunnutkaan. Yleensä paikalliset olivat hyvin ystävällisiä, oikeita paapovia kanaemoja. Joskus harvoin, vain olympia-alueella, äkäisiä kaakattajia, kuskeja jotka eivät vähää välittäneet.
Jos englantia puhuttiin sanojen loput taivutettiin söpösti i:llä – no touchiiiii, nextiiii, pushiiiiii. Karttaa tässä maassa ei oikein osattu lukea, vaikka aivan heidän omaa seutua olisi heille näyttänyt. Kaikenlaisten suuntien kommunikointi oli aikamoista sählinkiä.
Kaikenlainen vilkuttelu ja tervehtiminen ovat kuitenkin hienosti hallussa – olisittepa kuulleet sen tervehtimismökän lenkkarikauppoihin mennessäkin. Alituinen kovaan ääneen tervehdysten huutaminen sitä loppua venyttäen. Ei täällä rauhassa katselusta ole tietoakaan, varsinkin kun monessa paikassa tullaan jokaista liikettä seuraamaan ja auttamaan olan taakse.
Meille suurin sekamelskaa aiheuttava juttu oli, että korealaiset lentokentän rajavirkailijat eivät olleet laittaneet passiimme ollenkaan leimoja – ei tullessa eikä maasta lähtiessä. Olimme käytännössä olleet koko ajan Vietnamissa – jolloin vietnamilaiset rajatyöntekijät alkoivat kuumotella, kun pyrimme maahan uudelleen ja suomalaisille sallittu kaksi viikkoa oli mukamas jo reilusti ylittynyt. No maksamalla päästiin pälkähästä.
Voi Etelä-Korea – sinä hassu häsä kehityksen edelläkävijä!
