Maltan Sliema on 1,3 km² kokoinen ihastuttava kaupunkipläntti, jota kohtaan minulla on jo vuosia ollut erityisfiiliksiä. Tunne on voimakas, kun kuljen kapeita katuja ja ihastelen ääneen: ”Voi kun täällä on kaunista”, ”Katso nyt tuotakin yksityiskohtaa”, ”Ihanasti meri kurkistaa tuolta!” Okranvärin luoma keltaisuus, röpelöiset viettävät kadut, kadulla lojuvien roskapussien vainussa toheltavat torakat, kovaa ja kauniisti kuuluva linnunlaulu ja lukuisat kontrastia tuovat kukkaistutukset sekä värikkäät puuparvekkeet ovat hurmanneet minut arki-pyhä toisensa perään. Kuitenkin hurjinta tässä nyt ehkä on se, että eniten minua ovat läpi aikojen kiehtoneet Sliemassa sen pubit.
Slieman ainutlaatuisuus piilee siinä, että tässä pikkukaupungissa piileskelee yllätyksellinen määrä sympaattisia, pieniä pubeja. Paikallisten mukaan niitä on arviolta neljäkymmentä, kaikki kivenheiton päässä toisistaan. Ei ole paljoa tunnelmallisempaa kun kulkea äärettömän rauhallisia öisiä katuja ja astua randomisti sisään löytämäänsä viehättävään pubiin. Minua on aina harmittanut, kun ei tule käytyä tarpeeksi pubissa istumassa!
Kun jo niin monen vuoden ajan olen pubeista haltioituneena puhunut ja puhunut, että pitäisi tehdä niistä juttua, niin nyt viimein ryhdistäydyin. Lähdin kaljalle ja haastattamaan pubien ihastuttavia omistajia. Olen aina rakastanut kuulla ihmisten tarinoita ja jälleen siihen oli syytä. Hyvät naiset ja herrat – Slieman pubit!
Plough & Anchor Pub
Ehkäpä rakkain kaikista pubeista minulle on Plough & Anchor. Siinä on tunnesidettä kerrakseen, koska se on minun niin sanottu ”Ally McBeal alakerran baari”: Anchoriin on tultu työpäivän jälkeiselle vitutukselle, arki-illan yhdelle, viikonlopun juhlahumun aloittelulle ja neuvoa antavalle. Omistaja George Taliana ja ”baarimaskotti, punapaitainen joulupukki” Popeye Edward Poland ovat olleet tuttuja naamoja jo vuodesta 2007, kun saavuin eka kertaa Maltalle opiskelijavaihtoon ja asuin jo silloin pubin takaisella Nazzarenu Streetillä. Anchorissa oloni on hyvin kotoisa.
58-vuotias George kertoo, että Anchor on nyt 38-vuotias. Pubilla on merkittävä historia. Georgen isä Gaetano Taliana osti paikan kesäkuussa vuonna -78. Siinä oli jo ennalta baari nimeltä Bayview Bar. Isä piti paikkaa auki alkuun puoli vuotta, kesästä joulukuuhun. Kunnes sulki puoli vuosikkaaksi ja remppasi koko paikan lattiasta rakentamaansa yläkertaan asti. Anchorin merihenkinen sisustus on kokonaan isän käden kautta ja pysynyt sellaisenaan. Vaikutteet ja koko baarin perustamisajatus tulevat ehkäpä siitä, että Gaetano oli toiminut tarjoilijana ja hovimestarina koko ikänsä. Muutamat vuodet näistä kauppalaivalla, joka teki kahden kuukauden mittaisia matkoja Englannista Australiaan. Kun remontti viimein valmistui, Gaetano avasi nykyisellä nimellä Plough & Anchor. Uusi episodi alkoi 23.6.79 – tänään tasan 37 vuotta sitten!
Nuoresta 21-vuotiaasta pojasta George teki töitä isälleen, ja kun tämä nukkui pois 18 vuotta sitten, jatkoi hän luonnollisesti liiketoimintaa. Anchoriin on ankkuroitunut paljon muistoja, mennyttä historiaa ja uutta toki luodaan joka päivä. Tuhansien asiakkaiden nimiä ja raapustuksia on jo ensimmäisistä päivistä olleissa, haurastuneissa vieraskirjoissa. Paikan miehet ovat vanhentuneet yhdessä; tummat parrat ovat värjääntyneet luonnonvoimien kautta valkoisiksi. Nauramme kun en tunnista Georgea yhdestä kuvasta. Paikka pitää sisällään pitkiä ystävyyssuhteita. Popeye on Georgen hyvä kaveri, ei vain avaamisesta asti pysynyt vakioasiakas. Tarvittaessa hän on joskus ollut lisäkäsi. Myös omat pojat auttavat, mitä yliopisto-opinnoilta ennättävät. Jatkajia sosiologista ja psykologista ei kyllä välttämättä tule. Tosin kyllähän pubielämässä voisi erilaisia ihmissuhteita analysoida varsin hyvin. Huomaan että Georgen skarppi, rauhallinen persoona on oiva alkoholia tarjoilevaan ravitsemusliikkeeseen. Kun kysyn, onko koskaan ollut ongelmia ja miten ne hoidetaan, hän kertoo että kyllähän sitä kahinaa silloin tällöin syntyy. Siitä ei pidä tehdä kuitenkaan numeroa – täytyy vain rauhallisesti ja ystävällisesti pyytää asiakasta viimeistelemään juoma ja kehottaa untenmaille. No entä voiko tiskin takana juoda itse? ”En juo itse. Täytyy pysyä asiallisena ja olla selvä pää”, George vastaa.
Pääasiassa yhden miehen pyörittäessä ruoria työtä riittää – maanantai on kuitenkin ansaittu lepipäivä. Kerran tai kaksi kertaa vuodessa George pitää viikon mittaisen loman, jolloin hän suuntaa joko vaimonsa taikka Moto Guzzinsa kanssa ulkomaille – Euroopassa on tullut käytyä useamman kerran ja Amerikassa yhden visiitin verran. Loman tarvitsee. ”Silloin laitan vain lapun luukulle.” Usein ulkomailla George tapaa myös Anchorissa solmittuja ystäviä. Anchorissa tosiaan tapaa mielenkiintoisia ihmisiä ja on helppo ruveta juttuun, kun paikka on niin sopuisan kokoinen. Viimekertainen hieno tuttavuus oli nauraessaan aivan Jack Nicholsonia muistuttava, suomalainen, viisikymppinen yrittäjäherra. Meillä oli inspiroivat, haastavat ja antoisat keskustelut. Puhuttiin yrittäjyydestä, yrittämisestä ja elämästä. Joskus viina on kirjaimellisestikin viisasten juoma. Vaimo jo alkoi hermostua (ymmärrän, oisin minäkin hermostunut – sellaisia me eukot olemme) ja lähti ennalta viereiseen hotelliin, kun Nicholson viihtyi niin hyvin meidän paikallisten nuorten pöydässä. Jatkettiinpa vielä Nappa Baariin Anchorin sulkiessa. Tällaiset yksittäiset, superantoisat pubikohtaamiset ovat sitä elämänsuolaa. Hyvä mieli, parempi juoma (eli ei edes seuraavana päivänä päänkivistys ketuta!)
Ankkuriiibaaaaariii laulan aina J. Karjalaisen sävelellä Anchoriin astellessa, etenkin nyt kun matka on vastikään Gziran rajan puolelle muutettuani – no ehkä kilsan – pidempi. Onpa Anchor niin letkeä mesta, että se panee laulattamaan. Anchoriin löytävät nyt yhä useammat suomalaiset. George on tietoinen, että suorat lennot Suomesta lentelevät nyt kolmisen kertaa viikossa ja ylipäänsä että suomalaiset ovat kaikista suurin juomakansa. Näin hän äänestää, asiasta mielipidettä kysyessäni: ”Finnish. They drink a lot.” Hyvä me! Tietää hyvää bisnestä symppis-Georgelle. Oi Yrjö!
Plough & Anchor Pubin aukioloajat: tiistaista sunnuntaihin 11.00-14.00 & 18.00-01.00
Sneaker’s Pub – PYSYVÄSTI SULJETTU 🙁
Avaan oven Willie Nelsonin versioon City of New Orleansista mennessäni Sneakersiin. Tiskin takana omistaja Mr. Pio laulaa vahvasti mukana. Joka kerta kun olen käynyt pubissa, kantrimusiikki raikaa ja mies laulaa. Ei se mitään, hänellä on lauluääntä. Yleisöä ei tosin ole liiemmin kuin muutama hassu vakkari. Sneaker’s on todella piilon vieressä. Joko se täytyy tietää taikka sinne tulee eksyä. Paikka onkin ehkä yksi Slieman hiljaisemmista pubeista. Tänne kannattaa tulla, jos haluaa rauhoittua tuopin äärellä. Sneakersin kohdalla toimisikin juuri semmoinen kliseinen elokuvamainen kohtaus, kun menet tyhjillään olevaan baariin, istut tiskille ja alat vuodattaa maailmaasi tuopposeen. Elämästä kertova kantri tehostaa vaikutelmaa. Paitsi että todellisuudessa tunnelma on täällä helpottava, rauhoittava ja elämää myhäilevä.
Vanhan ajan kassakone kilisee ikään kuin rahaa tulisi kuin saaren nettikasinoilla, mutta tämä on hämäystä korville. Ajat ovat muuttuneet. Pion parhaat muistot sijoittuvatkin aikoihin, kun pubia vastapäätä oli vielä Galaxy-niminen hotelli ja kiirettä piisasi: ”Silloin tuli paljon asiakkaita, ystävystyin ja tiistaisin, vapaapäivänäni, menimme syömään kania Naxxariin.” Pubi on ollut paikoillaan jo viisikymmentä vuotta, josta kolmekymmentä Pio on tullut töihin – ensiksi baarimikkona ja vuodesta -91 omistajana. Sneaker’s on pubin virallinen nimi, mutta Pion mukaan paikka tunnetaan myös Peppi’s-nimellä, koska miestä kutsutaan Pepiksi. Niin kuin aika montaa muutakin maltalaista. Suomessa Peppi on muun muassa narttukoirani ja erään punapäisen ruotsalaisen tytönkakaran nimi. En viitsi kertoa tätä Piolle.
Mr. Pion käyttäytyminen on hovimiesmäistä. Hän on ystävällinen herrasmies, mutta hyvin jämpti. En usko että hän ottaa kovin paljon kuppia. Vaikka taka-alalla näkyykin vaikka mitä kokeiltavaksi, venäläisistä myrkyistä oudompiin: osan pulloista sisällä on jokin örkki tai kasvi, mutta ne eivät ole tequilaa. ”Oli täällä joskus villiä”, Pio sanoo. ”Meillä oli ensiksi livemusiikkia ja bileet saattoivat kestää kolmeen–neljään. Lisenssi on yhteen, mutta verhot pystyi aina laskemaan alas.” Eikä se Maltalla niin justiinsa ole, ajattelen. Britit ovat olleet aina Sneakersin suurin asiakaskunta ja se näkyy sisustuksien-koristuksien jättilipuista lähtien. Toki tämän paikan ja koko Slieman pubikulttuuriin vaikuttaa suuresti Maltan historia brittien siirtomaana ja brittihallinnon kestäneenä aina vuoteen -64. Yhä britit näkyvät ja kuuluvat – välillä sikaillen. Kun kysyn Piolta, mitä silloin tehdään kun on ongelmia, hän vitsailee että on silloin jo nukkumassa. Ehkä hän siis ajattelee, että kantri ja elämä korjaavat itsekseen. Samoin asentein ei hän paljoa huoli pubin vähäisistä kävijöistäkään: ”I just don’t bother about it. En usko mainoksiin. Kuka ikinä menee ohi, on enemmän kuin tervetullut.” Minun silmään hän näyttää osaansa tyytyneeltä. Mutta periaatteet ovat vahvat: Pio kertoo minulle, että hän aikoo pitää pubia aina viimeiseen hengenvetoonsa. ”Rakastan tätä paikkaa. Tällä on niin paljon luonnetta.” Se on totta. Toivon Piolle lämpimästi lisäkattausta.
Kuin lopun symboliksi Johnny Paycheckin Take this job and shove it, I ain’t working here no more alkaa soimaan. Pöly on jo vähän laskeutunut lukuisten pullojen päälle. Kun lähden, sisään astuu ennenkin näkemäni vanha pariskunta. Mr. Pio tervehtii heitä yksitellen henkilökohtaisesti: ”Frida, good evening! Freddy, good evening!”
Sneaker’s Pubin summittaiset aukioloajat: keskiviikosta maanantaihin, alkuillasta keskiyöhön HUOM. PYSYVÄSTI SULJETTU, JÄÄ VAIN MUISTOIHIN…
Cork’s Bar
Kun astuu Ballutan jyrkässä mäessä sijaitsevaan Cork’s Baariin on kuin astuisi toiseen aikaan. ”Aikamatkustusta, sitä haimme. Jos joku kolkyt-, nelkyt-, viiskyt-luvulta kävelisi sisään, hän tuntisi olonsa mukavaksi”, hymyilee englantilainen omistaja Peter kiinalaisen vaimon Yang Yangin loihtiessa drinkkejä tiskin takana. Peter ja Yang Yang ovat perustaneet Corksin reilu kaksi vuotta sitten. Ensin he kävivät Maltalla viikon tutkailulomalla – baarin perustaminen englantia puhuvaan, lämpimään maahan oli ollut tuoreena mielessä, ”sellaisena puolieläkesuunnitelmana”. Viimeisenä lomapäivänä paiskattiin kättä pienessä kiinteistössä.
”Aina 30-luvulta lähtien tässä on kuulemma ollut jonkin sortin kahvila tai baari. Minua kutkuttaa ajatus, että isoisäni on saattanut ottaa tästä joskus fish and chipsit mukaan hänen ollessaan täällä komennossa ensimmäisen ja toisen maailmansodan välillä.” Brittimies isoisä kuului laivastoon, sukellusveneyksikköön. Katselemme Corksin seinällä olevia vanhoja, kehystettyjä kuvia – siinä sotilas seisoa torottaa täysvalkoisissaan Sliemassa -34 otetussa studiovalokuvassa. Kuinka kiehtovaa. Peterin äidinäidin isoisä tapasi Saint Helenan saarella kaukaisella Etelä-Atlantilla – ja sieltä he muuttivat Englantiin. Kuinka äidinäiti Saint Helenalla syntyi, on sekin kiinnostavaa. ”Isoisoisäni oli norjalainen merimies. Hän kävi Saint Helenan saarella saattamassa isoisoäitini raskaaksi ja katosi tiehensä. So that’s him”, Peter osoittaa yhtä kuvista.
Toisella seinällä on Yang Yangin juuret. Silmääni pistää, että yhdessä perhepotretissa on rako, henkilö on leikattu pois. Peter selvittää, että Kiinan sisällissodan aikoihin Yang Yangin isoisä lukeutui kommunistien pahimpiin vihollisiin: hän oli lukenut lääkäri ja perustanut kolme sairaalaa. Koska kommunistit tekivät kontrollikäyntejä kodeissa, piti isoisän kuva eliminoida. Isoisä istui kymmenen vuotta, rikoksenaan että hän oli lääkäri. Kuinka hullua!
No miten kaikki tämä sitten kehystyy tänne samoille seinille – kuinka Peter ja Yang Yang tapasivat? ”Kiinassa on jotain, nimittäin jo kolme sukupolveani on matkustanut sinne. Niin minäkin päädyin Kiinaan töihin ja tapasimme Shanghaissa kuusi kuukautta muutettuani.” Ihastelen sitä, kuinka elämä on kaikkinensa hulluja tarinoita ja niitä kuulee nimenomaan pikkubaareissa. ”Neljä vuotta sitten en olisi uskonut, että matkustan Kiinaan, menen uudelleen naimisiin, asun Maltalla ja perustan tänne baarin”, Peter kertoo. Tuumailemme kuinka elämä on tosissaan yllätyksellinen.
Peter puhuu kauniisti vaimostaan. Kun kysyn, miten Cork’s Baarin alku on sujunut, hän kertoo että hyvin. ”Asiakkaat tulevat tänne ystäviensä suosittelujen kautta ja Yangin mahtavan persoonan ansiosta, hän on dynamiittia.” Ei siis tarvitse promootiota, kun on puskaradio. Corksiin tulee paljon ulkomaalaisia Maltalle muuttaneita, paljon pelialan työntekijöitä, joitakin maltalaisia nuoria. Myös pariskunnat tykkäävät tulla baariin, sillä tunnelma on miellyttävä. Monet eivät vielä tiedä paikasta ja vain eksyvät sisään. ”Yhdet parhaista ystävistämme Maltalla vain sattumalta vaelsivat tänne ensi kerrallaan”, Peter sanoo. Itsekin löysin Corksin vasta tänä keväänä – uudella kuntosali-kotireitilläni muutettuani. Swing kantautui lumoavasti kadulle, kurkkasin sisään ja olin myyty.
Corksissa soitetaan jazzia, bluesia, paljon 60-/70-luvun musiikkia – ylipäänsä letkeää orkesterimusaa. Tällainen musiikki on Lontoossa jazzklubia joskus pyörittäneen Peterin sydäntä lähellä. Yksi Corksin ainutlaatuisuus onkin livemusiikki joka tiistai. Lahjakas jazzbändi saapuu paikalle ja luo intiimiin paikkaan vielä intiimimmän tunnelman. Eräänä tiistaina kun kävelen ohi, Cork’s on tupaten täynnä. Ihmiset parveilevat kadulla asti. Muusikot itse asiassa tavattiin heidän asioidessaan Corksissa – Malta on pieni. Siksi baaribisnes on myös kovaa ja täytyy tietää mitä tarjoaa: ”Asiakkaat tulevat tänne cocktaileille ja kuuntelemaan musiikkia. Meillä on laaja cocktailmenu. Meillä ei esimerkiksi tarjoilla halvinta bulkkia taikka olutta ollenkaan tölkeistä, vaan on viilennetyt lasit. Tänne tulevat ne jotka nauttivat paikasta. Täällä ei ole telkkaria – ja melkein laitoin ’ei puhelinta’ -politiikan, kuten yhdessä lempipubissani Lontoossa on.”
Entinen sijoitusjohtaja (ja yhä hieman etäämmältä näitä bisneksiä hoitava) Peter kertoilee pienen baarin menestystekijöitä: ”Hyvä tunnelma, laadukkaat juomat ja sitten tulee jännimmät: kuka on tiskin takana, millaisia ihmisiä baarissa käy ja vessa! Vessan täytyy olla siisti.” Peter luki paljon etukäteen, sillä – hänellä oli kyllä paljon baarinpitäjätuttuja – mutta kumpikaan ei hän eikä entinen englanninkielisen koulun johtaja Yang Yang ollut koskaan ennen ollut baaritiskin takana. ”Loppujen lopuksi kaikki nuo kriteerit kuulostivat aika helpoilta. Ajattelimme, että meillä ovat nämä asiat kunnossa.” Brändisuunnittelijana näen, että Corksilla on selkeä konsepti ja se on kunnossa. Ainut mikä hämää on, että vilisevässä St. Juliansissa on samanniminen täysin eri kaliiperin irkkupubi. Edes minä en kuitenkaan ilkeä ehdottaa nimenvaihdosta.
Cork’s on omistajiensa mukaisesti joustavasti auki: jos ihmisillä on hauskaa, niin täytyy olla! Vähintäänkin ovet ovat auki yhteen. ”Jos joku kävelee paikalle, emme halua suotta juoksuttaa häntä. Näin emme laita kiinni ennen aikojaan, vaikka paikka olisi tyhjillään.” Kun sitten kysyn, mitä pariskunta tekee päivisin, kuulostaa arki aika rauhaisalta ja aikansa ottavalta: ”Heräämme, juomme kupin teetä parvekkeella. Jos on energinen olo, kävelen rantaan ja käyn uimassa. Sitten iltapäivätorkut ja syönti”, Peter kertoo, ettei kello ole ollut herättämässä heitä aamuisin sitten Maltalle tulon: ”Uskomatonta kuinka stressitöntä elämä voikaan olla, kun lakkaa kulkemasta kello kaulassa. Meillä on kello soimassa varulta vasta iltapäiväneljältä, jotta muistamme ruokailla ennen kuin tulee suihkun ja töihin lähdön aika.”
Cork’s Baarin aukioloajat: joka ilta 19.30-01.00 (vähintäänkin yhteen)
Simon’s Pub, Lady Di ja rantapubien ohi kotiin
Piipahdan Simonsissa vain nopeasti, koska päivällä paikka on tyhjillään ja Simon on fiksaamassa jotain apumiehensä kanssa. Seinillä näkyy Karjalan ja Karhun kelloa ja logoa monen muun asian seassa: ”Ihmiset tuovat näitä.” En tiennytkään, että pubiakin voi fanilahjoa. Sanon Simonille, että molemmat suomikaljat maistuvat kuselta ja hän on yhtä mieltä. Simon länttäsee minulle hänestä tehdyt lehtiartikkelit käteen ja kertoo, että niihinpä sitä kaikki pitkälti tiivistyy – häntä on haastateltu monesti. Simon on kunnon raggari. Sellainen joka on ensin vähän vakava, mutta lämpenee sitten kuitenkin nopeasti. Pianhan jo otamme selfietä yhdessä, hänen ehdotuksestaan. On Simon sittenkin ihan mukava mies, vaikka ensivaikutelmani hänestä meinaa käväistä kusipään puolella. ”Muista Henna katsoa loppuun asti”, muistutan itseäni. Pian jo ymmärrän, että meissähän onkin Simonin kanssa jotain samaa kapinallishenkistä. Ei taivuta maailman koneistojen nöyryyttämiksi ilman keskisormen näyttöä. ”Nuorena kävin opiskelemassa Englannissa hotellinjohtamista. Takaisin tultuani huomasin, ettei kukaan anna minulle kunnon töitä joissa arvostetaan, joten perustin -82, eli 21-vuotiaana, oman baarin”, Simon avaa. Arvostan – Simon’s Pub on siis nuoren nälkäisen Simonin ja oman elämänsä pomon elämäntyö!
Yhteistä raggari-Simonin kanssa löydän myös hyväntekeväisyyshankkeistamme ja -haaveistamme. Toukokuun alussa vappuviikonloppuna oli jo 18. kerran järjestetty Simon’s Music Festival, jonka tuotot menevät Inspire Foundation -järjestölle, joka tukee Maltan ja Gozon keskuksissaan lapsia ja aikuisia, joilla on oppimisvaikeuksia. Simonin festareilla koko kadunpätkä suljetaan, monet eri bändit tulevat soittamaan – kutsuvieraina ulkomailta asti – ja kesäkausi korkataan alkaneeksi musiikin kera. Simon on itse rokkimiehiä, soittanut joskus keikkojakin. Ennen kuin hän jatkaa rakenteluaan hän työntää laukkuuni maltalaisen ketkusti bändärin paidan. ”Näitä on enää muutama”, hän kuiskaa. En tiedä keneltä hän keskinäistä salaisuuttamme varjelee. Remppamieheltäkö? Ketään muita ei näy lähistöllä. Pikku Cizkin naamaan vetäistyäni ja kadulle päästyni tsekkaan paidan. Yllätyksekseni se on makea ja vielä oikeankokoinenkin! Hieno Cisk-logo on isolla edessä. Aion käyttää sitä, jes, ei raiskattu hyvän samarialaisen Simonin kanssa luontoa.
Simon’s Pubin aukioloajat: 20.30-01.00 sekä lounasaikaan
Enää yksi paikka ja sitten saa riittää. Suuntaan kohti kotia Lady Di:n kautta silkasta uteliaisuudesta, sillä olen kuullut Maltan tuoreimmalta suomalaiskasvolta Petteri Ahomaalta, että tämä minulle uusi pubi on täynnä Lady Dianan kuvia. Siellä ovat maltalaisten paikallisten alkuillan kokoontumistuopit käynnissä. Joukko eloisia afterworkiläisiä tarjoaa tuolin joukostaan tiskillä. Joukossa on yksi ”hullu” – niin muut mairittelevasti ystävänsä esittelevät. Hän alkaa haastatella pubissa vuorostaan minua, kun Frank, paikan omistaja, kaataa kiireisenä hanaolutta ja tuo pian tiskille myös kania. Lady Di:ssa saa myös perinneruokaa.
Puhun yhden lyhyen ajan paikallisten kanssa ja he kertovat, että heidän lisäkseen Lady Di:ssa käy päivittäin myös pelialan työntekijöitä. Kun kysyn heidän suhtautumista Maltalle muuttaviin ulkomaalaisiin, saan mukavakseni todella lämpimän vastauksen: ”It’s good that Malta becomes more international.” Kaikki ovat sujut, ja hyvillään nopeasta kehityksestä. Ihanata. Olen kyllä aina tuntenutkin Maltalla oloni tervetulleeksi ja kaikki ovat olleet hyvin ystävällisiä minulle.
Lady Di -pubin aukioloajat: joka päivä 10.00-01.00
Lähtöä tehdessäni ”hullu” huikkaa hullutellen: ”Next time you come with the high heels and we go ziggy ziggy.” Mitä ikinä se tarkoittaakaan, minua alkaa naurattaa niin maan valtavasti, että nauraa hörötän itsekseni koko matkan pitkin rantabulevardia kotiin ja pojannulikat alkavat huudella perääni. Tämä on harvinaista, koska näin ei käy koskaan. Hervottoman hymyn ja RUDE-paitani erikoisella yhdistelmällä on varmaankin osuutta asiaan. Matkalla kuljen Strandin rantapubien jumputuksen ohi ja mietin, kuinka itse rakastan nimenomaan käymiäni sisempien kujien kultaisia pubeja. Mutta Sliemassa pubeja on moneen lähtöön ja makuun. Ja Oli: voi kyynelrapakko, että Hole in the Wall Pub sulki vastikään reikänsä ja joka päivä ohittamani Z-Baarikin sanoo vaan ZZZZZZZZZ säppi ovessaan. Jos joku enemmän bisneksen päälle ymmärtävä lähtisi mukaan, itse perustaisin Sliemaan kissakahvilabaarin vaikka koiraihminen olenkin. Maltalla on paljon kissoja. Pussycat Pub – eikö se kuulostakin hyvältä?
Muutama ekstrakuva Slieman karismaattisista pubeista:
