Laguna Bacalarin jälkeinen loppuosa Meksikossa meni yhtä nautittavasti. Se vietettiin Valladolidissa, joka on sellainen sopivan kokoinen, kaunis kaupunki Jukatanilla. Hotelli oli aivan mahtava! Sain vähän luksusta loppuun. Oli marmoriporealtaat (jota tosin vain ihailin, olisi ollut silkkaa veden hukkaa täyttää se, se oli jumalattoman iso) ja complimentary punkut odottamassa ja kaikki! Jälleen palvelusta puhumattakaan. Voi että kun tuolta Meksikosta jäi niin lämmin olo. Ainut *****pää oli Hasardi. Mulla on hyviä majoitusvinkkejä ym. tortillojen maahan, jos joku joskus tarttee jelpsukkata! Hei menkää pikalennolla Meksikoon!
Valladolid oli minusta semmonen Meksikon Verona. Hyvin viehättävä, siirtomaa-ajan tyylisine, palatsi tyyppisine rakennuksineen – joissa oli ihanat sisäpihat puutarhoineen ja lähteineen tai soveliaan kokoisine uima-altaineen. Kaupungissa oli tosi hauska tori huipuilla yksityiskohdilla. Vettä lähteeseen kaatava värikäs daami, ja sellaisia erikoisia, vastakkain olevia kaksoispenkkejä – joita kutsuin väittelypenkeiksi, koska pystyin kuvittelemaan niissä käydyn koviakin debatteja historian havinassa.
Valladolid oli huikea myös sen vuoksi, että siellä oli cenote, eli se makean veden luola/lähde, aivan kaupungin ytimessä. Cenote Zaci. Joku sadan metrin syvyinen lähde kytköksissä niihin maanalaisiin jokiin. Makeeta. Sen lisäksi kävimme vielä kolmella muulla cenotella ja yhdellä Ek Balamin Maya-temppelillä. Mutta pirskules kun oli nyt immeisiä ympärillä. Siellä Laguna Bacalarin seutuvilla saatiin tuntea olomme siunatuiksi, kun ei ollut ristinsielua siellä. Mutta nyt taapersi äänekkäitä, ärsyttäviä kaakattajia. Ja pahinta oli joku äijälauma juomassa kaljaa yhdessä cenoteista ja mölyämässä siellä kaikuvassa luolassa. Tämä ”turistivihani” on huvittavaa, olenhan itsekin sellainen! Mutta kyse on pikemminkin käyttäytymisestä. Uskokaa tai älkää, ihmiset heittävät muovipulloja mäkeen ja dokailevat ja näin varmasti kuseskelevatkin itse puhtaudessa. Sikoja äidin oomme kaikki!
Toivon, ettei se kuitenkaan tuhoa kaunista Jukatanin niemimaata ja Quintana Roota täysin. Siellä turismi on mennyt huolestuttavan pitkälle. Luin juuri matkoja ennen hyvän kirjan, jota suosittelen kaikille matkusteleville. Sen nimi oli: Tervetuloa paratiisiin. Reportaasi turismiteollisuudesta. Siitä ymmärrystä saaneena, osasin kyllä tarkkaan valikoida siirtoni niemimaalla. On hullua kuinka Meksikonkin vaiheet menevät. Ensin eurooppalaiset tulivat ja tuhosivat alkuperäiskansat ja nyt turistilaumojen myötä menee kovaa vauhtia vielä luontokin. Jos ja kun jokainen toivottavasti miettii mitä elonpolullaan jälkeensä jättää, niin varjossa voi olla häivähdys toivoa.
Ympäristömurheet pois lukien Meksikon elämästä jäi aivan ihana kuva ja muisto, joka on mielessäni varmasti vahvasti alati. Maa jäi sydämeen. Tunsin jo ennalta, että rakastun siihen. En oikein oisi halunnut lähteä, mutta samaan aikaan oli taas se mukava tunne, että milloin vain voi palata ihailemaan maata uudelleen. Muistan huippukauniin luonnon, lapsoset heiluttelemassa auton lavalla maatiemaisemissa, parhaan avokadon maun ja pavut ikinä, iloiset auttavaiset ihmiset – joissa oli niin tummaa meksikaanoa kuin vaaleampaakin kaveria ja vähemmälti myös alkuperäis intiaanilookkeja. Muistan iloiset rallatukset taikka melankoliset laulut, jotka kuuluivat autoradiosta. Kaiken sen värikkyyden ja hauskaakin hauskemmat pääkallo- ja luurankotaidekyhäelmät. Ja rentouttavat riippumatot roikkumassa myynnissä kaduilla, jotka suorastaan kuiskivat: ”osta relaa aikaa itsellesi”. Nyt ei mahtunut laukkuun, mutta sitten ensi kerralla!
