Hotel Suomi
Katsoin eilen maanantaimasistelujen ratoksi elokuvan, joka avasi kyynelkanavat. Hotel Ruanda – arvostan tositapahtumiin perustuvia, ajatuksia herättäviä kirjoja ja leffoja, ja tämä oli moinen. Koskettava tarina kertoi tietysti vuonna 1994 tapahtuneesta Ruandan kansanmurhasta ja se ei ollut lasten silmille – vaikka siinä ilkikurisesti monta lasta esiintyikin. Tarkemmin, tapettiin. Vauvasta vaariin, nips naps nirri pois Ruandan liki miten miljoonalta Tutsilta, kun maan toinen heimo äärihutut alkoivat silpoa kanssaeläjiään. Kuinka hurjaa, tämän arvot luokittelevan kastierottelun katsotaan lähteneen erään valkonaamaisen Britannian armeijan kapteenin toimesta 1700-luvulla. Kauheimmalta leffaa katsoessa tuntui tämän tiedon rinnalla silmiinpistävä länsimaalaisten ja mustien eri jonoon laittaminen, ja fiilikseni että me länsimaalaiset emme ole oikeastaan koskaan pystyneet auttamaan hädästä kärsiviä kansoja vaan pikemminkin päinvastoin. Elokuvassa YK tulee pelastamaan Ruandasta valkoiset turistit, mutta rahkeet eivät riitä auttamaan tai pallit puuttumaan muuhun sekasortoon, ja maa jää oman onnensa nojaan. Kuten elokuvassa karmeaa uutisfilmimatskua ottanut kuvaaja kommentoi Hotelli Ruandaa turvapaikkana pyörittävälle hotellinjohtajalle, mutta myös tositapahtumiin perustavalle hahmolle, Paul Rusesabaginalle: ”Uutiset maailmalla nähdessään valkoiset toteavat ’voi kuinka kamalaa’ ja aloittavat päivällisensä.”
Niin se menee. Mutta Suomessa vielä pidemmälle. Meillä välittämisen sijaan ruvetaan pelko perseessä puolustamaan omaa maata, metsää ja tontteja. Ei tänne mitään elintasopakolaisia, tulevat vaan täyshoitoon. Siltä meistäkin varmaan omalla kohdallamme ensimmäisenä tuntuisi, jos Venäjä tuosta naapurista tunkisi peremmälle persreikiin ja olisimme vuorostamme halukkaita lähtemään all inclusive lomalle jonnekin missä pippuri kasvaa. Missä on tämän kansan hyväntahtoisuus ja kyky empatiaan?
Pitkin kevättä ja kesää olen lukenut uutisia hyvin lähellä uponneista pakolaisveneistä. Malta, jossa minä – harmaan talven vai harmaan talousnäkymän? – pakolainen asun on myös usein sotapakolaisten maihinnousun kivinen näyttämö. Suomessa mennään Hankoon vadelmaveneellä, tänne tullaan – jos ollaan tullakseen – tuskaisesti vinkuvalla kumiveneellä. Tästä näet. Jossain toisaalla Eurooppaa rekoissa pihistään klaustrofobiassa mahdollisesti viimeisiä hengenvetoja. Lukekaa Fabio Gedan kirjoittama afgaanipoika Enaiatoiah Akbarin tositarina, Krokotiilimeri. Siinä on hyvin tarkkaa kuvailua siitä, miltä tuntuu maata siellä rekassa. Ehkä vähän jotain samankaltaista, jos sinut laitettaisiin elävänä ruumisarkkuun ja vähän maamassaa päälle.
Suomalaiset ovat huonoja luottamaan ja lähtökohtaisesti uskovat pakolaisista pikemminkin pahaa kuin suhtautuisivat heihin kuin suhtautuvat normaaleihin, rehellisiin suomalaisiin. Itse haluan lähtökohtaisesti uskoa kaikista ihmisistä hyvää, ja auttaminen tuo merkitystä elämääni. Ainahan sitä saa myös pettyä, totta kai. Se kuuluu elämään, koska kaikilla ihmisillä on vapaa tahto, olla joko hyvä tai paha tai välinpitämätön. Mutta mitä sinä olet? Jos et halua majoittaa pakolaisia, kuten jotkut äärisydämelliset ryhmät, voit ainakin pyrkiä muuttamaan asenteitasi. Hymyillä muualta turvaan tuleville ja osoittaa tällä maailman helpoimmalla, yleismaallisella tavalla myötätuntoa ja helpottaa heidän sopeutumista yhteiskuntaan. Kohtalo on järkännyt, minne kukin meistä on syntynyt, mutta maailmassa on kyllä liikkumavaraa. Karma puolestaan on se joka kiertää, hyvältä hyvälle.
